Sivut

keskiviikkona, joulukuuta 30, 2009

Dullstroom

Edellisestä jutun jatkoksi voisin ottaa lainauksen jälleen Juha Väätäisen omaelämänkerrasta: ”Näin meni kaksi kuukautta”. Näin sanan sisältö toki oli tuolloin jotain aivan muuta. Joulukalenterin kymmenennen suklaan jälkeen sain jälleen aloitettua pienimuotoisen liikuntaharrastuksen. Ei nyt mitään urheilua, mutta lenkillä myös ylämäet alkoivat nousta yskimättä. Aatonaattona pakkasin lenkkitossut aurinkovoiteen kera matkalaukkuun ja suuntasin Etelä-Afrikkaan.

Normaalin lentomatka kulkee näemmä tätä nykyä reittiä Helsinki-Barcelona-Madrid-Lontoo-Johannesburg. Aikaa pienimuotoinen maailmanympärimatka ottaa joulun kunniaksi pari vuorokautta. Matkalaukulle liki viikon. Finnair maksaa koko lystin.

Kohtuullisen riutuneena matkan jäljiltä hyppäsin Dullstroomiin päästyäni suoraan joulupöytään ja nukuin leirin alkajaisiksi kolmen yön edestä yhteen soittoon ennen normaalin elämänrytmiin palaamista. Parin päivän totuttelun jälkeen keuhkotkin tuntuvat tykkäävän ohuesta mutta ennen kaikkea lämpimämmästä ilmasta. Totisesti pohjalta ponnistetaan nyt mutta sentään ylöspäin on taas matka.

maanantaina, marraskuuta 16, 2009

Marraskulttuuria

Jatkosopimuksen etu- ja jälkimainingeissa sairastuin yskään. Tarkempi diagnoosi on tyyppiä huutoyskä, jolla naapureita ärsytetään erityisesti nukkumisaikaan suurinpiirtein vuokra-asunnon irtisanomisajan pituinen ajanjakso. Taudin lievempää muotoa kutsutaan nimellä H1N1. Hoidoksi suositellaan lepoa ja suurien ihmismassojen välttelyä. Kärsivällisyyden käytyä vähiin juoksin viikonlopun kultturiloman päätteksi Venetsiassa katusuunnistuskilpailun ja otin ohimennessä kaduilla lähikontaktia suurinpiirtein kahteensataantuhanteen turistiin. Jos säilytin edellisviikonlopun tartuttamistehokkuuuteni heistä kaksi kolmesta makaa huomisiltana 39 asteen kuumeessa. Kaduilla kuulluista kielistä päätelleen potilaita tullaan tapaamaan lähestulkoon jokaisessa kylässä Novosibirsikin ja Rio de Janeiron välillä. Omaa syyttömyyttäni voin uskotella toki sillä että kukaan tartunnan saaneista ei sairastu täysin kuumeettomaan huutoyskään. Omaa terveyttäni en kuitenkaan pysty enää uskottelemaan edes itselleni joten seuraavat päivät keskityn mentaaliharjoitteluun kotisohvan pohjalta. Harjoitusohjelmaan kuuluu juoksutekniikka ja taktiikkaharjoituksia kultaiselta 70-luvulta youtuben välityksellä.

Kultturellina ihmisenä lukaisin tautia parannellessani myös Miika Nousiaisen uutukaisen teoksen Maaninkavaara. Edellisessä kirjassaanhan hän ironisoi suomalaisten länsinaapuriaan kohtaan osoittamaa hiljaista kateutta muuttamalla kertojahenkilön voimin Göteborgin Johannebergiin oppimaan ruotsalaisuutta. Samaiselta mäentöyräältä hain myös itse vihaa talvella 2006 joka mahdollisti silloin Mats Sundinin viimeisen minuutin hattutemppua vastaavan nöyryytyksen Tiomilan loppumetreillä.

Uusimmassa kirjassaan Nousiainen kuvaa oivallisella tavalla tavallista suomalaista miestä, joka fiktion turvin asetetaan elämään kuvitteelliseen maailmaan, jossa elämän tahtia ei määrää sykemittari ja lapsetkin pelaavat illat Playstationia sen sijaan että juoksisivat pihaa ympäri Lasse Virenin nimeä toistaen. Tällaisesta siviilimaailmasta, jossa nuoriso ihannoi Britney Spearsia Kaarlo Maaningan sijaan olemme jo nähneet varmasti vaikutteita elokuvissa, mutta Nousiainen esittää kirjassaan tämän kauhukuvan elävällä kerronnallaan hämmästyttävän todentuntuisesti lukijalle. Väkisinkin lukijan mieleen herää ajatus, että eläisimmekö onnellisempina maailmassa jossa kaikki ihmiset eivät eläisi kestävyysjuoksun menestysvuosien valmennusohjelmien mukaan. Kuvitteellisessa tulevaisuudenkuvassaan Nousianen kuvaa vaurastuneen ja rappioituneen Suomen lapset ylipainoisiksi salibandyä pelaaviksi laiskimuksiksi joilta peruskoulun uskonnontunneilla ovat Virenin ja Väätäisen nimet ja Haikkolan opit jääneet oppimatta. Kerrassaan huvittava kuvaus erään kansakunnan rappiosta, kannattaa lukea.

perjantaina, marraskuuta 06, 2009

Jatkosopimus

Kokenut maajoukkueratsu V7 sorvasi syksyn pimeydessä peräti neljän vuoden jatkosopimuksen itsensä kanssa urheilu-uran jatkamisesta.

-"Kieltämättä lajissa nähdään harvoin näin pitkiä sopimuksia, mutta kotikisat vuonna 2013 motivoivat jatkamaan pitkäjänteisesti", kommentoi molemmat sopimuksen osapuolet yhdestä suusta.

Osapuolet viettivät neuvottelupöydässä aikaa harvinaisen myöhään syksyyn ja harjoituskauden ensimmäiset viikot V7 harjoitteli ns. vapaana agenttina.

V7 kieltäytyy kommentoimasta sopimuksen tarkkaa kokonaisarvoa, mutta varovaisen arvion mukaan puhutaan yhteensä 25000, jopa 30000 kilometristä. Ensimmäinen pidempi harjoitusleiri uuden sopimuksen puitteissa alkaa jouluaattona Dullstroomin maisemissa Etelä-Afrikassa, jonka jälkeen harjoittelu jatkuu kiristyvällä ruuvilla kohti päätavoitetta, vuoden 2013 pitkää matkaa Vuokatin maisemissa.

Huolta urheilijan silmissä herättää vain lähinnä suunnistuksen lähes vuosittain vaihtuvat käytännöt arvokilpailukalenterissa ja matkajaossa.

-"Nykykehityksen puitteissa pitkä matka saatetaan suunnistaa vuonna 2013 vaikka virtuaalisesti internetissä, mutta harjoittelussani lähden siitä että kilpailuhetkellä olen valmis kaikkeen", kommentoi V7 näyttöpäätteen äärestä.

Osa sopimuksen puitteissa taitetuista kilometreistä tallentuu tänne:

http://taanila.net/doma/index.php?user=Vesa

lauantaina, syyskuuta 12, 2009

Keskimatka

Näitähän Suomen kalenterissa riittää, keskimatkoja. Riittää kun on neliökilometrin verran karttaa ja siinä pari "hienoa" kallioaluetta. Rasteja parinsadanmetrin välein pienipiirteisimpiin koloihin ja tulostimesta suttukartta kilpailijoille kouraan.

Tänään osallistuin edellämainitussa sarjassa Hämeen AM-keskimatkaan. Kartalle oli nyt kaivettu varmasti vähinkäänkin kaikki mitä maastosta löytyi. Tuon paperille saamiseksi luonnollisesti vaaditaan kuvausohjeiden vastaisia pienennettyjä symboleja mutta pääasia että on vaativaa. Vaativaa lukea karttaa, ymmärtää lukemaansa ja löytää ne oikeat viimeiset viisi askelta rastille oikeaan koloon. Jarruttelematta tuo lienee mahdotonta, itselleni vaatii myös pysähtelyjä jotta kartasta erottaisi edes jotain ymmärrettävää. Asioita jotka eivät ole koskaan kuuluneet omiin vahvuuksiini, mutta eivät toisaalta ole juuri kehittyneetkään vaikka kyseisen formaatin kilpailuja tuleekin juostua vähintäänkin tarpeeksi.

Omasta mielestäni tällaiset kilpailut jarruttavat itseni lisäksi monen muunkin kehitystä suunnistajana. Parhaat näissäkin toki pärjäävät, mutta vain harvat kehittyvät. Mihin ovat kadonneet yhteislähtökilpailut ja viestit. Ylipäänsä kilpailut joissa suunnistuksesta ei ole pyritty tekemään maksimaalisen vaikeaksi. Voitaisiinko kartat oikeasti tehdä 1:15000 - mittakaavaan josta sitten suurentaa ne kilpailuihin tähän 10000:iin. Näinhän oli ilmeisesti alunperin tarkoitus kun mittakaavaa pikkuhiljaa alettiin muuttaa parikymmentä vuotta sitten. Tällöin kartalle ei edes saisi kohteita joissa rastilippua ei näe metrin päästä ja karttaa lukiessa ei tarvitse edes harkita suurennuslasia. Tämänkin päivän kilpailussa kartta lienee tehty mittakaavaan 1:5000 ta 1:7500 josta sitten pienennetty aikuisten sarjaan kymppitonniksi. Ja voisiko rastien määrälle asettaa jonkinlainen ohjemäärä jottei 6km rataa pystyisi edes suunnittelemaan pyörimään ristiin rastiin tuolle yhdelle ainoalle pikkukalliolle.

Parin viikon päästä järjestämme kolmannen kerran Jämin Suunnistusmaratonin. Jo parilla aikaisemmallakin kerralla olen pyrkinyt ratamestaroimaan tapahtumaan radat jollaiset itse haluaisin juosta. Yhteislähtö, ratkaisun mahdollisuuksia koko 25km edestä, mutta ilman että rasteja tarvitsee kaivella tiheiköistä ja kivenkoloista. Joku voisi kutsua jopa hauskanpidoksi, mutta uskompa että omien fyysisten rajojen koettelu 4min/km vauhdissa on kuitenkin monelle lähempänä urheilua kuin kävellen ja pysähdellen suoritettu näppäily kivikossa..

maanantaina, syyskuuta 07, 2009

Askola

No rapsahtihan se kirottu seitsemäs sija tottakai myös Askolan SM-pitkältä. Melko lailla tarkalleen mitä tahansa muuta sijoitustahan lähdin heinä-elokuun kilometrikuurin voimin hakemaan. Tavoite oli toki ylempänä, mutta tarkoitus oli ainakin yrittää sen verran kovasti ettei tämä kyseinen sija toistusi kilpailusta toiseen.

Sijoitusta taisin tuulettaa jopa hieman vähemmän kun Englannin naisten voittomaalia illalla Ratinassa EM-välierässä. Senkin tein toki vain koska kisapaikalla Askolassa en vaihtovaatteista löytänyt muuta kuivaksi luokiteltavaa kuin haalistuneen valkopunaisen futispaidan Michael Owenin loistopäivien ajalta ja illan futiskatsomossa senkin olivat kastelleet takana omilleen hurranneet oranssipaidat. Kastelleet koska hollantilaisen ärrä-kirjaimen lausumiseen kuuluu aina sorauttaa sadekuuron verran kuolaa suupielistä edessä istuvan niskaan. Mutta ei se sijoituskaan lopulta suuri pettymys ollut. Eikä naisten jalkapallokaan. Parempaa ainakin kun suomalainen miesjalkapalloillu. Suomalaista miessuunnistushan on kesän taaperrellen menneiden arvokisojen jälkeen enää turha edes yrittää kutsua urheiluksi. SM-pitkän sijoitusta suuremmaksi pettymykseksi koin suorituksen sujuvuuden. Hopeamitalisti Martomaata lainaillen: "... Eivät näköjään osaa suunnistaa pitkää matkaa." Pettymyksien korvikkeeksi olin kuitenkin äärimmäisen tyytyväinen suoritukseni aggressiivisuuteen ja yrittämiseen. Kerrankin jäi olo ettei seitsemäs sija ollut maksimaalinen saavutettavissa oleva.

Taktinen neuvonantajani kannusti vielä karsinnan jälkeenkin lähtemään finaaliin hyökkäävällä asenteella, voittamaan tottakai. Ykköselle mennessä päivän sapluuni tuntuikin asettuvan jo radalleen. Juoksin koko ajan mitä jaloista lähti, karttaa yritin tihrustaa minkä ehdin, koko ajan liian vähän, liian myöhään ja yleensä vielä havaitsematta oleellisia kohteita kartalta saati maastosta. Ykkösvälin karkeahkon eksähtämisen jälkeeen seuraavat neljä lippua ilmoittautuivat juoksulinjalle hieman nätimmin. Rastiväleillä tuo juoksulinja kulki kuitenkin varsin poukkoillen. Vitosvälillä Mjösund puhkui mukaan letkaan ja yritin samantien karkuun. En päässyt. Sen sijaan pummasin kutosta reilun kahden minuutin edestä. Maalissa pummia analysoidessani ei tuostakaan rinteestä ollut puolentoista tunnin sateenhuuhtomalla kartalla hahmottanut kuin hädintuskin rastiympyrän, juuri enempää en kisan aikanakaan malttanut lueskella joten ihmekös tuo että rastipukit eivät aina tulleet suunnitelmien mukaisen automaatioprosessin tuloksena kopsahtaen vastaan. Silmäkulmastani olin jo havaitsevinani Bäckmanin seisoskelemassa kutosrastin läheisyydessä leimatessani vihdoin rastilla. Ensimmäinen ajatukseni oli luonnollisesti taas päästä karkuun. Ysirastille lasketellessa hän sitten kuitenkin vihdoin pääsi hetkeksi edellekin. Taisipa johtaa kisaa siinä vaiheessa.

Pari lyhyempää väliä tyydyin perässäjuoksijan asemaan ja latailin reitinvalintaa edessä odottavalle pitkälle välille. Mitään kuningasvalintaa en tuoltakaan väliltä löytänyt joten päätin vain valita toisin kuin Bäckman jotta pystyisin vielä tappelemaan kilpailun voitosta. Eli oikean tievalinnan otin jäljellejääneistä. Pahimmassa tiheikössä ennen tiellepääsyä ehdin jo kirota omaa itsepäisyyttäni, mutta parin kilometrin hiekkatielapsuttelun jälkeen tuttu naama leimasi taas pitkän välin päässä lähestulkoon yhtä aikaa. Yleisörastin jälkeen yritin taas väkisin karkuun ja taisinpa siinä pilata Bäckmaninkin kilpailun kultamitalista kun toheloimme johdollani takarinteessä lippua nro 21 toista minuuttia.

Kaikenkaikkiaan yritystä suorituksessa oli siis juuri niin paljon kuin noiden viimeisen vajaan tuhannen harjoituskilometrin aikana voi kuvitella latausta yhteen starttiin kertyvän. Pienipiirteistä ja möykkyistä ja peitteistä Askolaa en lähes jokavuotisista SM-kilpailuistaan huolimatta ole koskaan oppinut voittamaan, mutta jospa sitten joskus kolmivitosena voisin fiksumpana ja malttavamapana ja taitavamapa heitellä lausuntoja kuin eilisen hopeamitalisti. Totuus lienee kuitenkin että parhaat ne on parhaita niin Askolassa kuin Miskolcissa kuin Trondheimissäkin. Sen verran eri lajista tuntuu kuitenkin suunnistuksen sisälläkin olevan kyse kun juostaan näinkin eri leveysasteilla, että mieluusti näkisin ensi vuonna Trondheimin pitkällä matkalla itseni lisäksi myös eilen kahdella korkeimmalla korokkeella pokanneen pitkän matkan osaajan.

maanantaina, elokuuta 31, 2009

Kilometrien laki

Kuutisen viikkoa sitten Kolin raunalla aamulenkkiä kingertäessäni hahmottelin mielessäni harjoitusrunkoa syksyn SM-kilpailujen varalle. Ajattelin tuollaisen 1000km juoksumäärän sellaiseksi sopivaksi raamiksi fyysiselle tekemiselle jottei nyt enää itse kilpailuviikolla tarvitsisi murehtia mihin suuntaan jalkaterät sojottaa sohvalla makoillessa, kattoa ajattelin lähinnä. Ja sen verran paljon päätin noista kilometreistä juosta metsän puolella kartan kanssa jottei enää itse kilpailuissa tarvitsisi huoletia tuon taivaallista myöskään ajattelusektorilla. Play-nappulasta vaan tuttu automaatiolevy päälle ja näkökentän suurimpia puita väistellen eteenpäin. Jossain vaiheessa harjoitusohjelmaani toteuttaessani lisäsin tuohon vielä suorituksen loppuun etusormen noston omaisen tuuletuksen kilpailun maaliviivalle. Ajattelin tuollaista yksinkertaista sapluunaa siis.

Kuuteen viikkoon juoksin harjoituskilometrien väliin tartanilla kelloa vastaan noteeraukset 15:50 ja 9:07. Pari kertaa kisasin myös suunnistuksessa. Huippuliigan 5. ja 8. sija jatkoivat myös samaa tasapaksua keväästä asti jatkunutta sarjaa. AM-kisoissa voitin niukasti Anjalan Arin, tällä sektorilla sentään selkeää kehitystä minkä voinee kuitenkin pistää jo Arin ikävuosien piikkiin. Fiilis oli harjoitellessa sitä parempi mitä enemmän ja kovemmin juoksin. Vauhdissa raja tuntui etenkin radalla tulevan kuitenkin aina hieman liian nopeasti vastaan, minkä asetin runsaiden harjoituskilometrien piikkiin. Ratakisoista jäi kuitenkin olo että näitä voisi lisätä ohjelmistoon enemmänkin. Huippuliiga-formaatin kilpailuilla ei mielestäni kehitetä juuri mitään niitä ominaisuuksia mitä kansainvälisissä kilpailuissa menestykseen taikka omaan kehitykseen suunnistajana vaaditaan. Ehkä peesaustaitoa, mutta eipä tuostakaan taidosta ole protesteista huolimatta mitään hyötyä ilman perässäjuoksuun vaadittavaa fysiikkaa.

Perisuomalaiseen tapaanhan selitellään aina tappion ja epäonnistumisen jälkeen että töitä on ainakin tehty. Kansa ei toki tykkää vaikka laukaukset jääkiekon Ruotsi-ottelussa olisivat 40-1 jos Ruotsi kuitenkin voittaa 1-0. Kilometrejä huhkiessani kuitenkin löysin taas kerran iloa myös tästä tavoitteiden eteen tehtävästä perusduunista ja päättömästä vaikkaläpiharmaankiven-meiningistä, ettei ensi viikonloppunakaan varmasti tule marssittua kilpailukeskuksesta yhtä apealla mielellä kuin Nummisen Teppo asteli pukukoppiin Torinon olympiafinaalin jälkeen vaikka itsellä jäisikin plaketinkulmat pyöristämättä mitaliksi. Sen verran kuitenkin pidin kilpailulliset tavoitteet mielessä että lipsuin hyvillä mielin muutaman kymmenen kilometriä alaspäin tuhannesta kilometristä. Tuntui välillä jopa kohtuuttomalta kiriä kiinni lepopäivän aiheuttamaa 23 kilometrin koloa seuraavana päivänä Aitovuoren eteläosan ikikuusikoissa. Loppusyksyn ajattelin nautiskella kilpailemisesta ja analysoida sitten taas syvällisemmin Smålandskavlenin paluulautalla Ekin ja Sepin kanssa otsikon lain pykäliä.

torstaina, elokuuta 06, 2009

Viimeiset pirkkalaiset

Sapluuna näyttää toimivan. Kuntotesti Pirkkalan yöhölkässä nosti itseluottamusta että suunta on oikea. Ilman itsesuojeluvaistoa sunnuntain kalevan kisojen vitosella neljänneksi juossut Wannas meni menojaan, mutta oma juoksu tuntui taas pitkästä aikaa siltä ettei edes loppumatkasta lantiokulma kääntynyt istumatyötä tekevän normiasentoon. Pääasia että tuntui hyvältä, kellon tykkäämistä kokeilen ensi viikolla Hämeenlinnan tähtikisoissa.

keskiviikkona, elokuuta 05, 2009

Elokuinen perussapluuna

1. päivä aamu 7.5 km 30´ eli 4.00 / km ilta Verryttely 6 km + 5 x 1000m / 2.40 / pal. 2´ = 400m + 5 x 200m / 27/ 200m ja päälle vartin juoksentelu tai 8 x 600m / 1.33 / 90`` + 8 x 200m / 28 / 200m. Kilsoja syntyy 27,5.

2. päivä 7 x 3km maastossa / 12 / 11 / 10 / 9 / 10 / 11 / 12 minuuttia / palautuksen aikana = 4´ venyttelyä + hieronta

3. päivä 15 km paluttavaa juoksentelua + 2,5 km pientä kiihdyttelyä. Kolmen päivän kilometrit 66

4. päivä aamu sama kuin 1. päivä 7.5 km ilta 7,5 km juoksu + 20 x 200m / 29 / 200m + päälle vartin juoksentelu

5. päivä 4 x 5km maastossa 20 / 19 / 18 / 17 minuuttia; voit juosta yhtäpötkyä tai 3 -5 minuutin venyttepalautuksella

6. päivä aamu kuten 1. päivä ilta 40´ kilpailuverryttely + 4km vauhtijuoksu maastossa / 15´ + 6 x150 / lujaa + Verryttely

7. 25 km vapaa juoksentelu, lopussa kiihdytellen + hieronta, jonka toki voit sijoittaa jo 5. päivään


Lähde: Juha Väätäinen

maanantaina, elokuuta 03, 2009

Kuusankoski

Kuusankoski tarjosi juuri sitä mitä etukäteen hehkutettiinkin. Laitoin jo samantien myös ensi kauden kalenteriin. Pitkin kautta sitä on kaivannut kilpailuja joihin ei tarvitse lähteä otsa aivan yhtä syvästi kurtulla kuin katsastuksiin. Kilpailun alle olin harjoitellut pari viikkoa sen verran rajulla otteella ettei Hämeenlinnan kaupunkisprintin kaltaisesta sippaamisestakaan ollut nyt pelkoa, aamuin illoin olin sentään jotakuinkin samanpituisia latuja höylännyt, yleensä toki koittanut hakea hieman raskaampaa maastopohjaa jalan alle. Kilpailumaastoakin olin kuullut hehkutettavan Otaniemen sohvannurkasta karttamaestron suusta jo pari kesää sitten.

Kilpailupaikalle töytäistyäni tuli vastaan varsin tutut naamat. Hyvin pitkälti samat virneet olin kohdannut myös viikkoa aikaisemmin Joensuun O-tourilla. B-kaderin mieheksi täytyy varmaan itsenikin luokitella kun tällaisia tapahtumia kiertää edustusmiesten hurvitellessa maailmalla. Mutta mikäs kiertäessä kun kisapaikalla otetaan vastaan lämpimällä kädenpuristuksella parkkimaksun sijaan. Lähtölistakin oli jotenkin onnistuttu arpomaan itselleni suotuisaksi. Joskus tylsillä kisamatkoilla on muuten toisenkin kerran tullut päiviteltyä yhden aalto yliopiston professorin valtaa rakkaassa lajissamme kun tulospalveluohjelman arpajaisalgoritmi tuntuu aina kilpailusta toiseen antavan samanlaisia tuloksia. Uzbe oli aikanaan H12-sarjassa ratkaissut ongelman muuttamalla nimeään ja pääsemällä näin ikuisesta ensimmäisen lähtijän kirouksesta. Henkimaailman juttuja sanois Vapan Marko. SM-kisa-projektiini kuuluu muuten kilometrinnielennän lisäksi myös hieman aikaisempaa tarkempaa kontrollia ravinnonnielemisen saralla. Määrän lisäksi ajatusta on siirretty taas enstistä enemmän myös laadun puolelle, mutta pelkästään savella ja auringonvalolla en sentään edes yritä pärjätä. Ajatus juoksee nykyään ainakin nopeammin kuin sormet näppäimistöllä mutta oli tulossa siihen että Pirilä, Kokkens ja Rydehän sen nykyään määrää kuka kisat voittaa ja heillähän nykyään on täysi valta todellisten kultapossukerhojen valinnassa päävalmentajan sijaan. Pyrinnölle pitkä hajonta alkuun viesteissä ja SP avaamaan latua henkilökohtasissa. Niinku vakiona. Nykyään kun on muuten nämä ihmistä fiksummat hakukoneet intternetissä niin vois varmaan kokeilla valinta kisakalenteriinkin parikymmentä ensimmäistä Googlen hakutuloksista niin ei tarvitsisi lähteä siljarasteille vaan niihin tapahtumiin mitkä ovat oikeasti kiinnostavimpia ihmisten mielestä. Eihän tuo Google mitään toki urheilusta ymmärrä, mutta tuntuu ettei aina ymmärrä ratamestaritkaan näissä "tärkeissä" kisoissa. Kuusankoskella sentään ymmärsi. Taisipa jopa kilpailu ratketa pitkään 6-7 reitinvalintaväliin, mikä tuntuu olevan harvinaisuus nykyään suomalaisissa tulitikkuratakisoissa. Itse latailin omaa reitinvalintaa tuskaisen pitkään aikaisemmilla väleillä ja niinhän siinä kävin että järkeilin likaa ja otin sivuosuman oikealta. Muuten rata oli sitä mitä B-kaderin tasoisissa kilpailuissa pitääkin. 70 minuuttia on miestäni varsin sopiva normaalimatkan pituus kun ei kisata arvokisamitaleista. Ne puuttuvat 30 minuuttia kun tuntuvat kuitenkin karsivan osanottajia turhan paljon ja kavattavan epämääräisen möykyn otsaan jo ennen kilpailua ja pilaavan juuri sen leppoisan tunnelman mitä kesäisten pikkukansallisten kilpailupaikalla voi grillimakkarajonossa aistia. Muutenkaan radalle ei oltu haettu huippuliiga tyyliin fyysisyyttä polkujuoksusta ja pystyjyrkistä mäistä vaan hyväkulkuisista maastonosista unohtamatta muutamia vaativampia rastinottoja pienipiirteisiin rinteisiin.

Ripeisiin kisajärjestelyihin kuuluu toki myös että palkinnot on jaettu jo loppuverryttelyn aikana ja epäsosiaalisemmat säästyvät näin salamavalojen ristitulelta. Palkinnoksi saamani retkeilysetin innoittamana suuntasin autonnokan vielä kilpailun päälle Repoveden kansallispuistoon ja aikani näteissä erämaamaisemissa haahuiltuani olin kuulevani mieskuoron hoilotusta jostain horisontista. Halusimpa sitten selvittää hulluksitulemin asteeni ja kiipesin viereisellä kukkulalle varmistamaan tilanteen luonnonrauhaa pilaavasta polttariseurueesta. Ihmetyksekseni viereisellä lahdella kellui kuitenkin jos jonkinmoista kirkkovenettä orkesterin kannattimena ja oli paikalle jokunen muukin eksynyt esitystä seuraamaan ettei spektaakkelia pelkästään puille tarvinnut esittää. Ruumiinkulttuuriin vihkiytyneenä kultturellina ihmisenä totesin esityksen puitteineen jopa varsin viihdyttäväksi. Pää alkaa siis pikkuhiljaa pehmetä. 176 kilometriä jäi viikolta summariville.

tiistaina, heinäkuuta 28, 2009

By the rivers of Babylon

Viime viikolla harjoitellessa tuli oikeastaan nuoruusvuodet mieleen. Nuorempanahan oli aina tapanani harjoitella paljon. Kilpailuissa sitten ihmettelin kun ne samat vanhat Elviksen aikalaiset kulki viikonlopusta toiseen kovempaa papparillit päässä luut osteoporoosista ryskyen. Ajattelin etten itse koskaan tule vanhaksi. Saati mene töihin. Kilpailuissa sai myös tehdä virheitä, koska gps-satelliilit eivät talleneet jokaista puun väärältä puolelta kiertoa ja eivätkä nörtit samaan aikaan päässeet nauramaan reaaliajassa ruudun ääressä noille typeryyksille koska Variksen Pekkakin vielä urheili. Eikä oikeastaan ollut edes nörttejä, koska kaikki vaan juoksi. Joka kylästä löytyi pari alle 15 minuutin vitosen miestä. Nykyään ei ole enää edes noita kyliä, saati juoksijoita. Niin, 70-luvullahan minäkin nuoruuttani elin.

Entisaikaan juostiin myös viestiliigaa huippuliigan sijaan ja sprintille naurettiin ääneen jos joku mielikuvissaan sellaisen skenaarion viritteli. Ja kilpailuissa oli osallistujia. Kaikki oli paremmin.

Nykyään ei ole enää moiseen urheiluun luonnollisestikaan aikaa kun ennen lenkkiä pitää päivittää Facebookiin ja Messengeriin statukseksi "lenkillä" ja sitten heti lenkin jälkeen laittaa pari kuvaa irc-galleriaan ja taas päivittää status "sohvalla". Ja mitata joka ikinen metri gps:llä ja varmistaa vielä samat karttapaikasta ja laskea joka ikinen sydämen sykäys, jottei tule mentyä liian kovaa. Ja spekuloida ennen ja jälkeen lenkin kaikki tuo läpi. Ehkä jopa lenkin aikana keskeyttää kun mittari näyttää niin, vaikka oikeasti nasan miehet vain narraisivatkin macdonaldsin sponsoroimana satelliitteihin luottavaa lenkkeilijää. Itseen ei saa luottaa enää piiruakaan koska koneet on niiiin paljon fiksumpia.

Oikeasti olisin nykypäivänäkin Euroopan parlamenttiinkin äänestänyt ehdokasta joka olisi kampanjoinut rohkeasti teemalla: "Vähemmän politiikkaa - Enemmän Intervalleja". Mutta eipä ollut enää vanhojen aikojen olympiavoittajia edes listoilla. Joona Puhakka sentään, mutta kun kaveri näyttää siltä ettei ole koskaan heittänyt yhtään lenkkiä vastatuuleen.

Tietoahan harjoittelusta ja sen tapaisista toimenpiteistä löytyy nykyään netti pulloltaan ja on tosiaan näppärä aina aamulla ennen omaa lenkkiä katsoa Fagerudin gpskikkareet ja Ikosen sydänfilmit ja miettiä pystyisikö sitä samaan. Jotenkin olen kuitenkin ihastunut kirjaston kirjojen kellertävien sivujen teksteihin aikakaudelta jolloin anemiapotilaitakaan ei vielä hoidettu epolla. Ja kuitenkin miehet kulki kovempaa kuin tänään. Väätäisen ja Virenin elämänkerrathan tulisi mielestäni löytyä jokaisen suomalaisen perheen kirjahyllystä aivan siitä vihkiraamatun vierestä jottei lapset vahingossakaan turmeltuisi lukemaan hevoshullua tai kiekkolehteä.

Tunteisiin luottavana mutta harvinaisen vähän tunteisiin vetoavana ihmisenä nautinkin aina suunnattomasti kun saan harjoitella hieman pidemmän pätkän ilman tuota spekulointia ja statuksen päivitystä. Harjoitella sen verran paljon ettei kenenkään tarvitse edes pohtia onko se mies nyt lenkillä vai sohvalla. Menee ehkä päivä ja ensimmäiset varoittelee ylikunnosta, joka nykyään tuntuu sotkeutuvan terveeseen väsymykseen tai roskaruoan syönnin jälkeiseen kylläiseen tilaan. Kyllähän nyt terve lapsikin pystyy aamuin illoin juoksemaan 10-20 kilometriä joten miksei aikuinen mies. Nuoruusvuosia muistellen asetin tulevalle syksylle myös tulokselliset tavoitteet eri malliin kuin "hyvä suoritus". Ja päätin taas siis harjoitella niin ettei maksimisuorituksella tarvitse olla aina se seitsemäs. 154,3 kilometriä näytti gpskikkareet viime viikolla, mikä on hieman vähemmän kuin ajattelin seitsemästä sopivasta päiväannoksesta koostuvan. Tämän illan Monacon gp-kisan kansainvälisessä ennakossa Kantasen SE mainittiin muuten "muinaiseksi". Kaiholla muistelen näitä muinaisaikoja joita en koskaan saanut elää.

perjantaina, heinäkuuta 24, 2009

Vaihdan farkut verkkarihousuun

Fin5 ja katsastusrumba meni taas varsin normaalisti. Sprintissä tummuin ja muuten olin vähän kaikessa seitsemäs. Kuudesta edellisvuodesta poiketen sentään jaksoin normaalimatkalla maaliin. Syyskuuksi asentin tavoitteeksi tasapaksuisuuksien sijaan mitalisijat SM-kilpailuissa ja MM-matkan jäätyä taas kerran haaveeksi ajattelin uusien haaveiden toteuttamiseksi harjoitella taas hieman suuremmalla suuttimella. Muutama kuukausi tässä ehtikin kulua vain viritellessä viikonlopusta toiseen ilman pidempiä harjoitustaukoja.

Sunnuntaina pakkasin nastarit ja suunnistushousut prisman muovikassiin ja suuntasin harjoitusleirille itä-suomeen. Normaalien leirikäytäntöjen tapaan jätin matkavarustuksesta sivistyneet käytöstavat, deodorantin ja myös suurimman osan järjestä. Mihin niitä nyt susien ja karhujen keskellä tarvitsisikaan. Joensuun harjoitusvastaava oli raapustellut yhden viikon ohjelmaan visiitin kaikkiin Pohjois-Karjalan parhaisiin maastoihin Perävaarasta Petronkankaalle. Käyräkartta, 10km ja kahdesti päivässä olivat muut avainsanat. Ja mieluummin hiukan liikaa kuin liian vähän.

Maanantain kohokohtana selätin vihdoin Juuanvaaran länsirinteen, jossa aikanaan ratkaisin itselleni paikan c-finaaliin sm-kilpailuissa. Pari muutakin yrittämää tämän jälkeen olivat päättyneet eksymiseen, mutta viileähkön vesisateen siivittämänä tein tällä kertaa nätimpää jälkeä satelliittitallentimiin.



Tiistaille aamupuuron ja urheiluruudun väliin mahtui Mörköahon ja Tammasuon lisäksi myös Ryläyksen kaltainen helmi: Nokkosta, horsmaa, saniaista ja seitsenmetriset käyrät. SM-viestin tyyppimaastoa.

Keskiviikkoaamuna Lehmon urheilustadionilla yhteislähdön lähtöviivalla lähtölistassa taisi olla enemmän elokuun MM-kilpailuihin matkaavia kuin illan eliittikisojen kolmosella. Molemmat kuitenkin varsin viihdyttäviä tapahtumia. Innostuksissani rustasin itsellenikin ratakilpailun elokuun kalenteriin.

Torstaina oli vuorossa Ilomatsin klassikkomaastot. Huhus, jonka kuusikosta puolet oli viimenäkemältä uitettu sahalle ja Petronkangas, joka on niin kaukana kaikesta ettei metsurit sinne koskaan löydä. Onneksi. Aloin jo oppia, pari kymmensekkasta koukkua molempiin.

Taitaa olla perjantai nyt eikä vieläkään väsytä. Jotain on siis vialla. Huomiseksi ovat virittäneet O-tour-nimisen maakuntakierroksen ja jossei tuokaan vielä auta väsymysongelmaan niin täytyy painua lääkärin pakeille.

sunnuntaina, heinäkuuta 05, 2009

kesä

Viime aikoina olen ollut kohtuullisen huono päivittämään tätä plokia. Ostin tuollasen gepsin joka paljasti ettei tuo suunnistuskaan paljon paremmin suju. Leiri Norjassa oli kuitenkin onnistunut. Alla Trondheimin parhaat palat. Keski-Euroopan puskapaska-mm-ien jälkeen suunnistuskin pääsee taas maastoihin joista se on lähtöisin.



lauantaina, kesäkuuta 27, 2009

MC keskimatka


Noin se meni. Neljä minuuttia taas turpiin kuten PM-kisojenkin keskimatkalla. Ja painovoimaa vastaan taistelu ylämäissä ei edelleenkään ole mun juttu. Pari pientä koukkua mahtui matkaan, muttei sentään isompia. Norjalaisista kartoista en ole oikein koskaan perustanut, mutta sen taas ymmärsin että täällä 5m käyräväli tarkoittaa 7m vertikaalia nousua.

sunnuntaina, toukokuuta 24, 2009

Vuodet eivät ole veljiä keskenään

SM-erikoispitkä:
K-1: K-pisteen jälkeen näkyvyyttä metsässä on puoli kilometriä ja tilaakin mukavasti kun viivalla oli jälleen varsin vähänlaisesti uskalikkoja. Osa näyttää kaartavan jonnekin vasemmalle ja Matte puhkii heti keulilla kohti tietä. Tiellä vilkaisen vielä taakse ja totean puolen porukasta kadonneen toisaalle, kuten pitääkin. Liimaudun Miikan selkään letkan kärjen taakse. Henrikin näyttää osuneen samaaan letkaan.

1-2: Maasto on edelleen yllättävän hyväkulkuista keskisuomalaiseksi. Matte ryskii edelleen keulilla. Alkuvauhdin jatkuessa koko kiesi ottaisi ehkä rapiat kaksi tuntia.

2-3: Kolmoselle kiipeillessä otan pari kävelyaskelta Maten yrittäessä jatkuvasti karkuun. Pikku koukut pitää kuitenkin porukan kasassa.

3-4:Helppoa peruskauraa. Kilometrin kokoisella aukolla huomaan myös Ikosen hypänneen mukaan alun eri hajonnalta.

4-5: Matte kasvattaa tiellä eron taas 50 metriin ja päätän lähteä mukaan jos päästäisiin vaikka karkuun. Yritys jää vain ajatukseksi.

5-6: Taas pitää laittaa kävelyksi ylämäessä.

6-7: Rastia lähetyessäni Matte ryskii puskista taas mukaan. Jonne ehdottaa ääneen että voitaisiin nelistään koittaa karkuun kun muita ei näy takana. Online-piuhat rastipukissa ehdottaa taas hajontaa tulevaksi.

7-8: Matte mumisee jotain reitinvalinnasta vastaukseksi Jonnen ehdotukseen ja ymmärrän hänen suunnistavan nyt eri hajontaa. Koukkaan omaa rastia puolisen minuuttia oikealta ja karkumatka päättyy lyhyeen.

8-9: Topi huitelee mukaan letkaan ja loikottelee samantien joka askeleella metrin karkuun. Uzbe ja Henrikin tallaavat samassa letkassa. Ymmärrän kuitenkin että suurin osa letkasta on eri hajonnalla. Ajouralta kaarran tien päähän Topin jatkaessa suoraan ja Miika lähteen mukaan tälle valinnalle ja vetääkin loppuvälin. Rastilla koukkaan taas puoli minuuttia oikealle ja leimaan letkan viimeisenä Henrin perässä. Parikymmentä miestä on vielä tässä mukana.

9-10: Letkan hännillä.

10-11: Rapistelen geelin housun takamuksesta ja juomarastin mies paljastaa Anjalan menneen yksin kärjessä, muuten porukka kasassa. Maasto on muuttunut alun jälkeen hyvin keskisuomalaiseksi ja juoksukin on jo kaikkea muuta kuin lentoa.

11-12: Sorvisto pysäyttää koneet nätin metsälammen rantaan ja kelailen tiellä pikku hiljaa katkennutta letkaa kokoon. Vasemmalta hyppää toisen hajonnan letka tielle. Väsyneen näköistä väkeä. Kaikki pummaa 10 sekuntia ja ensi kertaa tappelemme leimasimesta.

12-13: Latailen vielä yhden geelin ennen varvausta

13-14: Kuulutus paljastaa Maten ja Pasin varvanneen viisi minuuttia aikaisemmin.

14-15: Juoksen Miikan tutun selän kiinni ja Markus rynnii myös mukaan.

15-16: En keksi mitään sen fiksumpaa reitinvalintaa. Tietä pieni pätkä oikealle ja suorilla toisen tien yli. Miika ehdottaa kiertoa oikealta mutta jatkan suoraan. Ekalla lenkillähän näillä main maasto tuntui vielä nopealta. Toteutus on kuitenkin hiukan heikko kun ajaudun risukossa tiheikön vasemmalle puolelle, mutta Henri pitää sentään seuraa. Rastille tullessa Miika lähestyy omalta valinnaltaan 50 metriä perässä.

16-17: Ykkölenkiltä tuttu kolmonen. Taas pistää kävelyksi ylämäki.

17-18: Juomapaikalta tutut pari mukia.

18-19: Ensimmäisellä lenkillä aukolla oli vielä mukava juosta mutta ei enää. Miika, Mertasen Simo ja Virran Jani seuraavat kuitenkin kiltisti samoja jälkiä.

19-20: Mäen reunassa könytessä alkaa painaa jaloissa. Puolet matkasta enää, ajatten.

20-21: Aika hiljaa taaperran ylämäkivälin, Miika kuittaa samantien ohi.

21-22: Keräilen voimia lähinnä kartta rullalla. Miika vetää. Juomapaikalla tungen taas geeliä naamariin vaikken enää uskokaan piristyväni.

22-23: Katselen että loppu on ensimmäistä lenkkiä nopeampi mikä selittää eron varvauksessa. Meidän viiden hengen letkassa ei kuitenkaan enää kukaan taida haaveilla kärjen saavuttamista. Sen verran paljon vauhti on jo laskenut. Lakasen Jani ontuu selkä edellä vastaan.

23-24: Ylämäki menee jo kävelystä retkeilyksi.

25-26: Simo kuittaa hetkeksi avokalliolla letkan kärkeen muiden epäröidessä rastia.

26-27: Ylämäessä Simo valittelee kramppeja ja lupaa vielä tummuvansa ennen maalia. "Tulis ryssä ja ampuis", kuvaa hän vointiaan. Joudun vielä viimeisen kerran vetohommiin. Rastilla on Salmenojan Samulin retkikunnan pystyttämä leiri.

27-28: Yritän kieltää Saarivaaran Jyrkiä ja Mikkolan Timoa kuvaamasta rastilla, sen verran rumalta tuntuu meno.

28-29: Ehdoton vetovuoroa Janille. Koukkaamme vikaa rastia ja Miika karkaa hörppimään omia mehujaan karttapuomille ennen muita.

29-30: Viimeisen kartan lenkki näyttää sellaiselta H14 sarjan perusradalta. Metrin askelpituudella laskeskelen itselleni vielä 4100 maakontaktia milloin minkäkin lihaksen krampatessa.

30-31: Maisema tuntuu vaihtuvan yllättävän hitaasti ja samaistan itseni jo hiukan edemmäs rastivälillä. Henrin selkä vie rastille. Simon kanssa kiroilemme letkan hännillä.

31-32: Molemmat sisäreiden kramppaa yhtäaikaa ja meno on hiukan kömpelöä. Miika johdattaa retkikuntamme suoraan rastille eikä takaa kuulu muita tulevan huolimatta verkkaisesta tahdistamme.

32-33: Hetki parempaa alustaa ja Simo toivottaa onnea yrittäessäni vielä muiden mukaan.

33-34: Ylämäessä totean talvella hankitut hiihtolihakset hartioissa tarpeellisiksi kun konttaan ylös mäkeä.

34-35: Maisema on nätti lammen rannan pohjoisrinteessä mutta näky varmasti koominen väsyneiden miesten toikkaroidessa alas kohti loppukiriä.

35-36: Reitin Mikko tulee vielä linkkimieheksi minun ja katoavan letkan pään väliin.

36-37: Tielle pääsemiseen kuluu risukossa ikuisuus ja tiellä Juoksu tuntuu siltä miltä Jokisen Tuomaksen juoksu näyttää.

37-M: Muistelen talvella pirkkahallissa tehtyjä juoksutekniikkaharjoituksia.

lauantaina, toukokuuta 23, 2009

Maglia Rosa

Hiukan verkkainen on ollut blogin päivitystahti viime aikoina. Kilpailuista ei nykyään enää paljon jää pureksittavaa kun gps paljastaa pummit ja tuloslista ne tärkeimmät. Yritä nyt siinä sitten enää selitellä. Oma taso ja paikka on ollut siellä kakkosketjun vasempana pakkina. Hyökkäysintoakin olisi mutta kun taidot on kuin Salmelalla niin turha sitä on omalta tontiltaan hötkyillä vaikka itseluottamus olisikin kuin Nummelinilla.

Toukokuiselle rastiviikolle on mahtunut AM-sprinttiä, SM-maastoja, Katsastussprinttiä ja Huippuliigaa. Neljä starttia, 15,66km ja 1h13'40''. Kärjessä polkeneisiin on eroa kertynyt 4'02'' tasaisesti jokaisella etapilla. Gps-viivat ovat olleet pääosin aivan nättiä katseltavaa ja rengasvalinnat osuneet kohdilleen. Kärki on siis karannut jokaikisellä kilometrillä 15 sekuntia kauemmas pelkästään jalalla. Se niistä kisoista kun en mikään tilastotieteilijä kuintenkaan ole, samanhan näkee tosiaan sieltä tulostaululta tai böken vihosta. Radat ovat mielestäni vaatineet yksinkertaista täysilläalustaloppuunviivapitkin-taktiikkaa ilman kerssejä saati jarruja.

Joskus aloin pohtimaan myös miten noihin kilpailuihin pitäisi valmistautua. Niinkuin henkisesti. Huomenna on vielä rastiviikon kruunuksi SM-erikoispitkä, eikä sielläkään auta vaikka olisi niellyt energiageelipusseja suolen mutkat täyteen jos pääkoppa ei toimi. Nykyisin olen oikeastaan yrittänyt hiukan vältellä kilpailukartasta ja maastosta saatavan ennakkokuvan liiallista ennakkospekulointia etukäteen. Vessan seinällä nyt sentään on jukolakartta, mutta sielläkin käteen tarttuu yleensä veikkaajalehti, tänään taitaa muuten olla Boasson Hagenin päivä (x 27,00). Netti on nykyään pullollaan vanhaa ja uutta karttaa ja ilmakuvista olisi Karjaan sprintistäkin kyennyt näkemään jokaisen kukkaistutuksen lajia myöten. Mutta tuskimpa tuonkaan kilpailun tuloslista olisi paljoa muuttunut vaikka kartta olisi jaettu kaikille jo viikkoa etukäteen ja tuon viikon olisi saanut hinkata ajolinjojaan karjaan kaduilla. Reitinvalinnat on kuitenkin kilpailussa tehtävä uudelleen vaikka ne kotona työpöydän ääressä olisi mirkometriruuvin kanssa hinkannut kohdilleen. Ja metsässä kasvaa puita ja asfaltti on mustaa mennäämpä minne päin maailmaa tahansa. Vilkaisimpa oikein viime vuotista valmistautumiskaavaa erikoispitkille excelistä ja siellä oli jo tiistai-iltana kirjattu päiväkirjan kommenttisarakkeeseen yksinkertaisesti "voitan sunnuntaina." Jotain olin jo kotona päättänyt mutten sentään menenkö ykköselle oikealta vai vasemmalta.

Hyvähän tuo on etukäteen tietää miten serpentiinille käyrät maastossa menee ja miten paljon kivenmurikoita jääkausi on kilpailumaaston seudulle ripsauttanut ja onko metsurit miettineet liito-oravia metsätöitä tehdessään ja millaisia patoja majavat rakentaa, ehkä jopa hakea kotikulmilta jotain vastaavia rakennelmia, mutta henkisellä puolellakin valmistautumisessa olen omalla kohdalla miettinyt ihan muita juttuja. Toteuttaminen kun on asioiden suunnittelua tuhannesti tylsempää ja hankalampaa meikäläisen mielenlaadulle niin jotain hauskaakin pitää näille nykyajan toteutuspainotteisille radoille aina jättää. Muuten tuppaa tulla virheitä. Ja kun vielä pääkoppa on ohjelmoitu toimimaan siten että se on aina kaikkia muita enemmän oikeassa niin on ehkä parempi jättää radankin suunnittelu ratamestarille. Juutilaisen Anssi ja kumppanit ovat muuten virittäneet tästä oiken työkalun, sellaisen toki jonka käyttö insinöörille on mahdotonta, koska se toimii aina. Ja sitten on vielä hyväksyttävä ne 15 sekuntia joka ikisellä kilometrillä jotka eivät lähde pois ainakaan liikaa yrittämällä.

Ote erään tämän vuoden kilpailun ennakkoinformaatiosta:

Maastotyyppi: Metsää, jossa viljeltyä seutua, tiheäpolkuista jonkin
verran puuta kasvavaa suomaastoa.
Kumpuilu: Alueella on kaikenlaisia kumpuiluasteita ja mäkiä.
Kulkukelpoisuus: Osittain rajoitettu kulku. Laajempia ja pienempiä
alueita tiheää metsää.


Juhannuksena tarjoamme Nouskin porukalla kaiken herkun yhdessä päivässä.
http://www.iknv.fi/kilpailut/ikaalistenjuhannusajot2009.
Pari maailmanmestaria on jo viivalla ja lisää mahtuu mukaan. Tapahtuman maastoja ikäni kolunneena voisin todeta että tarjolla on sitä parasta madollista: monipuolisesti ja vaihtelevasti pienipiirteistä erämaata ja nopeaa kangasta. Edellinen ote ei siis ollut juhannusajojen kilpailukutsusta, kulkua ei ole järjestäjän puolesta rajoitettu.

sunnuntaina, toukokuuta 10, 2009

Gruppo compatto

Yskähdellen jatkui kausi myös huhtikuun ensimmäisen viikonlopun jälkeen. Tiomilaan lähdön aamuna oli kotipihalla taas 10 senttiä uutta lunta. Erikoiselta tuntui lähteä siitä tosimielellä kisaamaan. Ei voittanut Halden, eikä hylätty KR:ää. Muita yllätyksiä ei sitten kevään Tiomila tarjonnutkaan, jos ei lasketa sitä että hajontarasteja oli paljon ja ne oli useimmiten sijoiteltu vieläpä varsin kauaksi toisistaan. Hitaammille hajonnoille joutuneet ja hitaammilla jaloilla varustetut joutuneet joukkueet putosivat nopeimpien vauhdista eikä voittoa tarvinnut ratkoa loppukirissä. Jotain suomalaisten täytyy sentään haukkua aina länsinaapurin touhussa, oli se sitten hajontojen puuttuminen tai epätasapuolisuus. Maasto tai ainakaan kilpailun luonne ei edellisvuodesta muuttunut laisinkaan vaikka viesti vietiin ensi kertaa Skåneen asti. Järjestäjät arvioivat kilometrivauhdit tutun reilusti soiroon ja suoraan suksilta kisaan ponnistaneet suomalaisjoukkueet jäivät odotetun kauas muiden vauhdista. Kaiken kukkuraksi sotansa ennen ruudin keksimistä sotinut Ruotsin armeija oli hukannut vielä majoitustelttojen kaminat. Varusmiehethän käyvät sillä puolen rajaa nykyään kotona nukkumassa.

Parin positiivisesti yllättäneen vuoden jälkeen Tiomila tuntuu kalpenevan taas entistä enemmän entiselle pikkuveljelleen Jukolan viestille. Uudet vuosittaiset kokeilut ajankohdan ja osuuspituuksien ja putkiosuuksien suhteen sotkevat jo muutenkin vasemmalla kädellä järjestetyn viestin arvostusta. Nyt viesti juostiin aikaisemmin kuin koskaan aiemmin. Viestin siirtäminen vapun ja kesän väliin mahdollistaisi Suomessakin useamman pienemmän kovatasoisen viestin järjestämisen kevään aikana. Nyt kevätyönviesti jäänee vuoden ainokaiseksi yli 50 joukkuetta houkuttelevaksi viestiksi suomessa Jukolan ja SM-viestin lisäksi.

Silja-rastit yllätti viime vuoden flopin jälkeen positiivisesti varsin suunnistuksellisella ja metsäisellä radalla. Viime vuonna innostuin antamaan järjestäjille palautetta hyppyrimäen portaissa ja mielisairaalan pihalla juoksentelusta oikein capslockin kanssa, mutta nyt tv-kameramiehet olivat virittäneet ainoan väliaikarastinsa sentään metsän keskelle. Lopun perhoset koituivat viimeistään ylipääsemättömäksi esteeksi omalle menestykselle, mutta sopivat mainiosti muuten varsin suoraviivaista ja epävarsinaissuomalaista luukutusta tarjonneelle keskimatkan radalle. Kun vielä kameramiehet olisivat ymmärtäneet kantaa rensselinsä perhoslenkeille olisi kilpailun ratkaisut kyetty nautiskelemaan oikeista kuvista epämääräisten gps-virittelyiden ja tulkitsemattomien haastattelujen sijasta.

Suunnistusta on haukuttu mahdottomaksi televisiointilajiksi mutta erästä hyvää esimerkkiä tämän yhtälön onnistuneesta ratkaisusta voi toukokuun ajan ihmetellä eurosportin iltapäivistä. Selostajat joita tuntuu edes jonkin verran kiinnostavan kilpailun tapahtumat tai edes pizzapohjan ja oreganon välinen osuus ruokalautasesta saavat kyllä vaikka viiden tunnin kisaan tunnelmaa. Ei tarvitsisi suunnistuskisojakaan lyhennellä TV:n vuoksi keskimatkoiksi kyseisen formaatin kanssa.

Finnspringikin meni. Henkilökohtaisessa kisassa lähdin tekemään rauhallista ja virheetöntä suoritusta. Tunnin kohdalla sitten kaasu pohjaan ja etusormi pystyyn maaliviitoituksella oli taktiikkana. Ykköselle tökkäsi meno ensi kerran. Kakkosvälillä eksyin jo täysin ja loppumatkallakaan en lukenut karttaa yleensä vasta kun olin jo tietämätön sijainnistani. Juoksu tuntui jopa kulkevan mutta 18. sija vartti kärjen perässä kertoi kuitenkin totuuden. Viestissä pääsimme sentään hyppimään isompien varpaille.

Kausi jatkuu toukokuussa Giron lisäksi ensi viikon sunnuntaina SM-maastoissa 4km:n matkalla, jossa ennusmerkkien mukaan häviän kymmenkunta sijaa viimeisellä kilometrillä liian kovan alkuvauhdin seurauksena. Parissa PM-katsastuksessa pitäisi kuitenkin vielä korjata alkukauden kurssi suomipaitaan kesäkuuksi.

keskiviikkona, huhtikuuta 15, 2009

Kevätlaitumilla

Nuorempana oli tapana että kun puolen vuoden hangessa tamppaamisen jälkeen hurautti huhtikuun alussa Billnäsin kallioille ei menoa ja vauhtia pysäyttänyt edes maastoon pystytetyt rastipukit. Tänä keväänä ensimmäisissä starteissa tunne oli taas varsin tuttu paria poikkeusta lukuunottamatta. Hanki ei loppunutkaan etelään päin kisapaikalle ajellessa ja jalat veivät eteenpäin tuskaisen kömpelösti - keväiseen tapaan sentään aivan mihin sattuu. Kolme kisastarttia kahteen viikonloppuun otti aikaa yhteensä varttitunnin verran liikaa pienempiin ja suurempiin mokailuihin.

Kevätyössä fyysinen vire oli sentään jo varsin kohtuullinen. Leivottuani aikani paria loppupään rastia sain vielä kunnon loppukiritaistelunkin aikaiseksi. Luojan kiitos että liitto kielsi piikkarit tällaisilta kömpelyksiltä. Lähikontaktin jälkeen olisi viisimillisiä reikiä löytynyt niin suonpään akilleksesta kuin meikäläisen kyynärpäästä kuin lonkastakin. Viimeiseksi jäin painikilpailuissa.

Tiomilasta rävähtää käyntiin pikkuhiljaa totisemmat karkelot. Kieltämättä kauden kovatasoisin kotimainen kilpailu käytiin kuitenkin jo Raaseporissa. 150 ukkoa jos saataisiin Suomessa joskus toisenkin kerran kauden aikana samaan sarjaan niin olisi hauskempi juosta Huippuliigoja ja Hakuveikon rasteja. Yhdestä alkukauden tavoitteesta jouduin jo luopumaan. Ei ole mitään mahdollisuuksia vastata Liukkosen Oskulle. Kävin siis parturissa.

torstaina, maaliskuuta 26, 2009

Piikkarit

Lopputalven ykköskeskusteluaiheesta lienee suorastaan pakko kirjoittaa. Eipä sillä että olisi mitään muutakaan kirjoitettavaa. Viime sunnuntaina kävin juoksemassa Teivossa 5km juoksukilpailun. 16:35. Reilu minuutti pois ja eräs liiton valmennusryhmien vuoden 2010 valintakriteereistä täyttyy. Hauska nähdä syksyllä valitaanko Huovilat ja Ikoset kuitenkin vanhoilla näytöillä ryhmiin ilmankin rajan alitusta. Onneksi sentään liitossa asetetaan selkeitä rajoja ja sääntöjä.

Teivon viittä kilometriä ei sentään juostu alueen parhaalla radalla vaan vieressä kulkevalla kävelytiellä. Palkintoja pokatessa innokas järjestelijäjehu vielä varmisti että nivelet olivat kohdillaan koitoksen jäljiltä. Olin kuulemma liukunut yhdellä jalalla kävelytien laidasta laitaan jollain kilometritolpalla. Kieltämättä sliksi jalkinevalinta hieman harmitti peilijäätä lipsutellessa, mutta pysyinpä kuitenkin pystyssä. Palkinnoksi sain muuten tiskiharjan ja pääsiäismunan.

Juuri tuo palkinnoistakin huokuva välittömyys ja rennon urheilutapahtuman henki jättivät osanottajalle lämpimän mielen. Jalkaan sai laittaa mitkä kengän vaan. Sai juosta etu- tai takaperin. Sai peesata, vihellellä, hypellä. Ja tuloslista oli äärimmäisen helppo kirjoittaa. Kukaan ei purnannut edes saunan kylmyydestä.

Tiistaina sitten lähdin etuajassa töistä pois ostamaan pitävämpää kenkää paikallisesta urheilutarvikemyymälästä. Hankin VJ:n Supra-hybridikengät. Piikkareita ei enää myyty, koska toreilla liikkui jo huhuja niiden laillisuudesta. Huumepiikkejä jaellaan kyllä kaikille terveyden edistämisen nimissä, mutta 5 milliä kengän pohjassa nousee kynnyskysymykseksi suunnistusurheilussa. Takavuosina monet akillesjänteet pilanneet kilpakengät hävisivät aikanaan markkinoilta kysynnän vähetessä. Oivallisesti tuotevalikoimaansa takaisin oldschool-kenkiin laajentanut VJ saikin nyt mahtavan määrän mainosta uusille kengilleen kun yhtäkkiä kaikki halusivatkin juosta taas piikkareilla. Kaikki mikä on kiellettyä urheilussa täytyy tietenkin olla jotenkin ylivoimaisesti parempaa. Tuskin olisivat piikkarit näin paljon kiinnostaneet jos liitto ei olisi ottanut asiakseen säädellä markkinoita. Tuskin olisi myöskään ketään taas kiinnostaneet Neuvostoaikaiset kuljetusmenetelmät etelänaapurissamme ellei Putin olisi lähettänyt armeijaansa tämän viikon alussa Suomeen kumoamaan historiankirjoitusta.

Eteisen kenkärivin päästä löytyy nyt siis elämäni ensimmäiset kielletyt kengät. Luulempa että joku ilta auringon laskettua vielä uskaltaudun ne jalassa salaa lenkille. Tiomilaan laitan sitten pitemmät piikit ja vien vielä lisäksi naapurimaan luonnon tuhoksi purkillisen koko talven kaapin perukoilla varjeltuja hirvikärpäsiä. Ennen Tiomilaa Suomessa tuskin edes tarjotaan mahdollisuutta päästä kenkimään liiton lajisääntöjä piikkareilla, sen verran paljon lunta talvi on metsiimme jättänyt. Mutta jo Tiomilassa on sitten tietenkin aivan sama onko talvella edes käynyt lenkillä, kunhan vaan jalkapohjissa on piikit ja päässä valoa enemmän kuin muilla.

torstaina, maaliskuuta 19, 2009

Trainingslager in Portugal, Teil 1

Onnistunut leiri Portugalissa takana. Se talven ainokainen. Mutta parempi kait yksi hyvä kuin jatkuva reissaaminen nuhapumppuna etelään. Tavoitteina oli tällä kertaa hakea plussa-asteita lämpömittarista, taitoharjoituksia hyväpohjaisissa maastoissa ja ennen kaikkea hyvä tulevaan kilpailukauteen valmistava fyysinen harjoitusjakso ilman ylimääräistä säätämistä ja särmäämistä. Jotakuinkin tuo jopa onnistui. Nykyään on kuitenkin tapana valittaa kaikesta ja kilpailla siitä kuka maalailee negatiivisimmat näkymät tulevaisuuteen, joten yritetään nyt jotain pessimististä.

Kelit olivat liian kuumat kovaan harjoitteluun. +26 ja keväiset siitepölyt laittoivat hengen vinkumaan kovissa harjoituksissa ja polttivat nahan karrelle. Merivesi oli kuitenkin liian kylmää. Maastossa oli paikotellen risuja. Yöharjoituksissa oli pimeää. Pönttö meni tukkoon ja lähikaupan myyjä ei kertaalleen hymyillyt lainkaan. Lihakset eivät reagoineet kovaan harjoitteluun totutulla syväjumilla. Maastopyörän renkaissa oli tuumia yhtä paljon kuin John Holmesilla. Kauhavassa ei osattu tanssia. Seurakaverit yllyttivät harjoitusten välissä iloiseen sosiaaliseen elämään askeettisen mököttämisen sijaan. Yritä nyt siinä sitten urheilla.

Tähän aikaan vuotta on tapana kytätä naapureiden tekemisiä ja testijuoksutuloksia sekä kuulostella huhuja taudeista ja tikeistä. Juokseeko Mäksä Perniöön puolessa tunnissa, pudottaako Haanpää ikääntyvän Huovilan kakkoseen, voittako Martomaa Billnäsissä yli kolmella minuutilla, jonotetaanko Tiomilan ykkösrastille kiven vai kumpareen kyljessä? Kaikki tuo into ja uho ja spekulaatio romahtaa kuukauden päästä. Kaikki on taas kuten ennenkin, Halden voittaa, KR ottaa hylsyn ja Tiomilan järjestelyjä haukutaan ja kaikki lupaa jättää ensi vuoden kisan väliin. Puolet normiviestisatsareista lopettaakin kauden vielä kun suurin osa suomesta on lumen peitossa ja toinen puoli sitkistelee vielä Jukolaan asti. Marraskuussa sitten taas purraan hampaat uudelleen yhteen.

maanantaina, maaliskuuta 02, 2009

Kauden avaus

Sunnuntaina pääsin taas pitkästä aikaa ripustamaan numerolappua päälleni. Kilpailuna Pirkan Hiihto, matkana lapsellinen puolikas ja tyylinä syntinen haaroittelu. Riippumatta siitä lähteekö numerolapun kanssa voittamaan mestaruuksia vai pelkästään sotkemaan sitä mustikkakeitolla on fiilis ennen starttia kuitenkin taas sitä mitä talven pimeydessä yksin harjoitellessa on odotellut. Kun vetoja tehdessä jalat ovat vieneet ja aivot jäätyneet niin että olisi juossut vaikka ohuemmasta seinästä läpi on suorastaan harmittanut että oikeasti pitäisi juosta kovaa vasta puolen vuoden päästä. Kilpailunälkää ja pätemisentarvetta tyydyttääkseni pyysin aina välillä pikkuveljeä mukaan näihin harjoituksiin. Syksymmällä homma vielä joskus toimikin kun ei tarvinnut jäädä toiseksi.

Kuudennen luokan Parkanon koulujenvälisten mestaruushiihtojen jälkeen olen hiihtänyt kilpaa kahdesti. Hiihto ei vain ollut juttuni. Näpit jäätyi ja suksi ei luistanut. Ennen kaikkea muut meni kovempaa. Niin meni taaskin. Naisetkin puoli tuntia rivakammin. Sählättyäni itseni peruspessimistisesti aivan väärään lähtöriviin en toki lähtölaukauksen jälkeen nähnyt vilaustakaan kenestäkään nopeammasta. Päästyäni oman lähtöryhmän tulpista ohi oli ennen maaliviivaa ohitettavana vielä muutamasata koko matkan uurastajaa. Kaikki kunnioitus heille mutta tunne oli välillä kuin supisuomalaisen valtatien ohituskaistalla. Niilot tuppasivat laittamaan aina kaiken peliin kun itse rimpuilin narukäsillä tasapukkaa ohi pientareelta. Harmitti ettei ollut tullut tehtyä alle edes sadassosaa Auklandin vuotuisesta tasatyöntöharjoittelusta. Suksi oli sentään letkojen liukkain. Siitä kiitos Petrin tärpäteille. Lunta oli ladulla enemmän kuin hiekkaa. Jossain paikoin sammalta ja risuja vielä luntakin enemmän. Mutta samapa tuo, hyvä fiilis siitä kuitenkin tulee kun saa räkä poskella urheilla suuren väkijoukon mukana ja kauniisti tarjoillaan vartin välein lämpimät juomat suoraan kouraan ja siitä rinnuksille. Mieluummin tuota tekee kuin katselee miesten viittäkymppiä telkkarista. Että me miehet osaammekin tehdä kilpahiihdosta tylsää, naiset sentään vielä edes yrittää.

perjantaina, helmikuuta 27, 2009

MM-hiihdot

Harvemmin on tullut päivitettyä tätä blogia viime aikoina. Edellisen jutun loppuun olisin voinut lisätä vielä Julma-Juhaa mukaillen: "...puoli vuotta meni näin." Syksyn pimeydessä harjoitussuunnitelmia rustaillessa minulle oli kuitenkin tällä kertaa varsin selvää etten halua rikkoa hyvää talven harjoitusjaksoa turhalla reissaamisella ja leireilyllä. Kerran olenkin sitten tänä talvena käynyt Smålandskavlenin jälkeen Tampereen eteläpuolella. Eksyin silloin hiukan sunnuntain pitkällä lenkillä.

Viime talvina on maajoukkueen kanssa maailmaa kiertäessä tullut usein oleiltua pitkälti toista kuukautta leirivuorokausina ulkomailla ennen kauden alkua ja rikkonaisen talven harjoitusjakson myötä sitten kärsittyä jos jonkinmoisista hermostollisista ja aineenvaihdunnallisista ja lihasperäisistä vaivoista. Suomeksi sanottuna en ole siis ollut hyvässä kunnossa. Nyt kokokonstein ainakin terveys on säilynyt kiitettävän hyvänä, kuntokin varmaan siinä sivussa säilynyt. Ellei jopa kohentunut. Varsin vähän sitä olen muita vastaan kisaillen talven aikana kokeillut. Kellonkin hukkasin jossain vaiheessa mutta löysin pölyttyneiden sohvatyynyjen välistä. Sen verran ehdin jo huomata pelkästä auringosta aikaa katsellessani että enää helmikuussa ei voi pitkälle lenkille lähteä aamuhämärissä ja tummua pikkuhiljaa päivän myötä maantien laitaan. Mies tuppaa tummumaan tätänykyä aikaisemmin.

MM-hiihtojakin olen katsellut minkä olen ehtinyt. Niin kova kiire on nykyään kuulemma ihmisillä ettei edes 30km kisaa voi laittaa väliaikalähdöllä. Kaikki pitää saada ohi nopeasti. On rintit ja paririntit ja lyhyet ja pitkät ja erikoispitkät yheislähdöt. Yhdistetyssä vielä pari ylimääräistä kisaa jotta jokainen lajin harrastaja maailmassa voisi joka vuosi saada mitalin MM-kisoista. Siis jokainen paitsi Koivuranta. Ja kaikki kisat ratkeaa samalla tavoin samoilla viimeisillä sadoilla metreillä saman miehen voittoon. Onneksi 30:llä Northug ratkaisi jo edellisessä nousussa ettei mene yksitoikkoiseksi. Ja kukaan ei tykkää nykysysteemistä, ei urheilijat, ei katsojat, ei edes Jari Porttila. Jutut pitää keksiä suksivoiteista kun urheilijat eivät enää ehdi kaupungille välipäivän iltana mokailemaan. Hiihtourheilussa kun ei enää nykyformaatilla ole muuta uutisoitavaa kuin sijoitus, nimi ja aika.

Onneksi suunnistuksessa kaikki on toisin. Vain kahdet arvokisat vuodessa ja välissä aina mielenkiintoisia kotimaisia kohokohtia huippuliigoineen. Ja onneksi urheilija voi äänestää jaloillaan jos ne vain ovat tarpeeksi nopeat. Siihen olen talven harjoittelulla tähdännyt. Penkkiurheilija kun ei voi äänestää kuin kaukosäätimellä ja marisemalla nimettömänä internetin keskustelupalstoilla.

torstaina, helmikuuta 26, 2009