Edellisen vastakohta.
maanantaina, syyskuuta 14, 2009
lauantaina, syyskuuta 12, 2009
Keskimatka
Näitähän Suomen kalenterissa riittää, keskimatkoja. Riittää kun on neliökilometrin verran karttaa ja siinä pari "hienoa" kallioaluetta. Rasteja parinsadanmetrin välein pienipiirteisimpiin koloihin ja tulostimesta suttukartta kilpailijoille kouraan.
Tänään osallistuin edellämainitussa sarjassa Hämeen AM-keskimatkaan. Kartalle oli nyt kaivettu varmasti vähinkäänkin kaikki mitä maastosta löytyi. Tuon paperille saamiseksi luonnollisesti vaaditaan kuvausohjeiden vastaisia pienennettyjä symboleja mutta pääasia että on vaativaa. Vaativaa lukea karttaa, ymmärtää lukemaansa ja löytää ne oikeat viimeiset viisi askelta rastille oikeaan koloon. Jarruttelematta tuo lienee mahdotonta, itselleni vaatii myös pysähtelyjä jotta kartasta erottaisi edes jotain ymmärrettävää. Asioita jotka eivät ole koskaan kuuluneet omiin vahvuuksiini, mutta eivät toisaalta ole juuri kehittyneetkään vaikka kyseisen formaatin kilpailuja tuleekin juostua vähintäänkin tarpeeksi.
Omasta mielestäni tällaiset kilpailut jarruttavat itseni lisäksi monen muunkin kehitystä suunnistajana. Parhaat näissäkin toki pärjäävät, mutta vain harvat kehittyvät. Mihin ovat kadonneet yhteislähtökilpailut ja viestit. Ylipäänsä kilpailut joissa suunnistuksesta ei ole pyritty tekemään maksimaalisen vaikeaksi. Voitaisiinko kartat oikeasti tehdä 1:15000 - mittakaavaan josta sitten suurentaa ne kilpailuihin tähän 10000:iin. Näinhän oli ilmeisesti alunperin tarkoitus kun mittakaavaa pikkuhiljaa alettiin muuttaa parikymmentä vuotta sitten. Tällöin kartalle ei edes saisi kohteita joissa rastilippua ei näe metrin päästä ja karttaa lukiessa ei tarvitse edes harkita suurennuslasia. Tämänkin päivän kilpailussa kartta lienee tehty mittakaavaan 1:5000 ta 1:7500 josta sitten pienennetty aikuisten sarjaan kymppitonniksi. Ja voisiko rastien määrälle asettaa jonkinlainen ohjemäärä jottei 6km rataa pystyisi edes suunnittelemaan pyörimään ristiin rastiin tuolle yhdelle ainoalle pikkukalliolle.
Parin viikon päästä järjestämme kolmannen kerran Jämin Suunnistusmaratonin. Jo parilla aikaisemmallakin kerralla olen pyrkinyt ratamestaroimaan tapahtumaan radat jollaiset itse haluaisin juosta. Yhteislähtö, ratkaisun mahdollisuuksia koko 25km edestä, mutta ilman että rasteja tarvitsee kaivella tiheiköistä ja kivenkoloista. Joku voisi kutsua jopa hauskanpidoksi, mutta uskompa että omien fyysisten rajojen koettelu 4min/km vauhdissa on kuitenkin monelle lähempänä urheilua kuin kävellen ja pysähdellen suoritettu näppäily kivikossa..
Tänään osallistuin edellämainitussa sarjassa Hämeen AM-keskimatkaan. Kartalle oli nyt kaivettu varmasti vähinkäänkin kaikki mitä maastosta löytyi. Tuon paperille saamiseksi luonnollisesti vaaditaan kuvausohjeiden vastaisia pienennettyjä symboleja mutta pääasia että on vaativaa. Vaativaa lukea karttaa, ymmärtää lukemaansa ja löytää ne oikeat viimeiset viisi askelta rastille oikeaan koloon. Jarruttelematta tuo lienee mahdotonta, itselleni vaatii myös pysähtelyjä jotta kartasta erottaisi edes jotain ymmärrettävää. Asioita jotka eivät ole koskaan kuuluneet omiin vahvuuksiini, mutta eivät toisaalta ole juuri kehittyneetkään vaikka kyseisen formaatin kilpailuja tuleekin juostua vähintäänkin tarpeeksi.
Omasta mielestäni tällaiset kilpailut jarruttavat itseni lisäksi monen muunkin kehitystä suunnistajana. Parhaat näissäkin toki pärjäävät, mutta vain harvat kehittyvät. Mihin ovat kadonneet yhteislähtökilpailut ja viestit. Ylipäänsä kilpailut joissa suunnistuksesta ei ole pyritty tekemään maksimaalisen vaikeaksi. Voitaisiinko kartat oikeasti tehdä 1:15000 - mittakaavaan josta sitten suurentaa ne kilpailuihin tähän 10000:iin. Näinhän oli ilmeisesti alunperin tarkoitus kun mittakaavaa pikkuhiljaa alettiin muuttaa parikymmentä vuotta sitten. Tällöin kartalle ei edes saisi kohteita joissa rastilippua ei näe metrin päästä ja karttaa lukiessa ei tarvitse edes harkita suurennuslasia. Tämänkin päivän kilpailussa kartta lienee tehty mittakaavaan 1:5000 ta 1:7500 josta sitten pienennetty aikuisten sarjaan kymppitonniksi. Ja voisiko rastien määrälle asettaa jonkinlainen ohjemäärä jottei 6km rataa pystyisi edes suunnittelemaan pyörimään ristiin rastiin tuolle yhdelle ainoalle pikkukalliolle.
Parin viikon päästä järjestämme kolmannen kerran Jämin Suunnistusmaratonin. Jo parilla aikaisemmallakin kerralla olen pyrkinyt ratamestaroimaan tapahtumaan radat jollaiset itse haluaisin juosta. Yhteislähtö, ratkaisun mahdollisuuksia koko 25km edestä, mutta ilman että rasteja tarvitsee kaivella tiheiköistä ja kivenkoloista. Joku voisi kutsua jopa hauskanpidoksi, mutta uskompa että omien fyysisten rajojen koettelu 4min/km vauhdissa on kuitenkin monelle lähempänä urheilua kuin kävellen ja pysähdellen suoritettu näppäily kivikossa..
maanantaina, syyskuuta 07, 2009
Askola
No rapsahtihan se kirottu seitsemäs sija tottakai myös Askolan SM-pitkältä. Melko lailla tarkalleen mitä tahansa muuta sijoitustahan lähdin heinä-elokuun kilometrikuurin voimin hakemaan. Tavoite oli toki ylempänä, mutta tarkoitus oli ainakin yrittää sen verran kovasti ettei tämä kyseinen sija toistusi kilpailusta toiseen.
Sijoitusta taisin tuulettaa jopa hieman vähemmän kun Englannin naisten voittomaalia illalla Ratinassa EM-välierässä. Senkin tein toki vain koska kisapaikalla Askolassa en vaihtovaatteista löytänyt muuta kuivaksi luokiteltavaa kuin haalistuneen valkopunaisen futispaidan Michael Owenin loistopäivien ajalta ja illan futiskatsomossa senkin olivat kastelleet takana omilleen hurranneet oranssipaidat. Kastelleet koska hollantilaisen ärrä-kirjaimen lausumiseen kuuluu aina sorauttaa sadekuuron verran kuolaa suupielistä edessä istuvan niskaan. Mutta ei se sijoituskaan lopulta suuri pettymys ollut. Eikä naisten jalkapallokaan. Parempaa ainakin kun suomalainen miesjalkapalloillu. Suomalaista miessuunnistushan on kesän taaperrellen menneiden arvokisojen jälkeen enää turha edes yrittää kutsua urheiluksi. SM-pitkän sijoitusta suuremmaksi pettymykseksi koin suorituksen sujuvuuden. Hopeamitalisti Martomaata lainaillen: "... Eivät näköjään osaa suunnistaa pitkää matkaa." Pettymyksien korvikkeeksi olin kuitenkin äärimmäisen tyytyväinen suoritukseni aggressiivisuuteen ja yrittämiseen. Kerrankin jäi olo ettei seitsemäs sija ollut maksimaalinen saavutettavissa oleva.
Taktinen neuvonantajani kannusti vielä karsinnan jälkeenkin lähtemään finaaliin hyökkäävällä asenteella, voittamaan tottakai. Ykköselle mennessä päivän sapluuni tuntuikin asettuvan jo radalleen. Juoksin koko ajan mitä jaloista lähti, karttaa yritin tihrustaa minkä ehdin, koko ajan liian vähän, liian myöhään ja yleensä vielä havaitsematta oleellisia kohteita kartalta saati maastosta. Ykkösvälin karkeahkon eksähtämisen jälkeeen seuraavat neljä lippua ilmoittautuivat juoksulinjalle hieman nätimmin. Rastiväleillä tuo juoksulinja kulki kuitenkin varsin poukkoillen. Vitosvälillä Mjösund puhkui mukaan letkaan ja yritin samantien karkuun. En päässyt. Sen sijaan pummasin kutosta reilun kahden minuutin edestä. Maalissa pummia analysoidessani ei tuostakaan rinteestä ollut puolentoista tunnin sateenhuuhtomalla kartalla hahmottanut kuin hädintuskin rastiympyrän, juuri enempää en kisan aikanakaan malttanut lueskella joten ihmekös tuo että rastipukit eivät aina tulleet suunnitelmien mukaisen automaatioprosessin tuloksena kopsahtaen vastaan. Silmäkulmastani olin jo havaitsevinani Bäckmanin seisoskelemassa kutosrastin läheisyydessä leimatessani vihdoin rastilla. Ensimmäinen ajatukseni oli luonnollisesti taas päästä karkuun. Ysirastille lasketellessa hän sitten kuitenkin vihdoin pääsi hetkeksi edellekin. Taisipa johtaa kisaa siinä vaiheessa.
Pari lyhyempää väliä tyydyin perässäjuoksijan asemaan ja latailin reitinvalintaa edessä odottavalle pitkälle välille. Mitään kuningasvalintaa en tuoltakaan väliltä löytänyt joten päätin vain valita toisin kuin Bäckman jotta pystyisin vielä tappelemaan kilpailun voitosta. Eli oikean tievalinnan otin jäljellejääneistä. Pahimmassa tiheikössä ennen tiellepääsyä ehdin jo kirota omaa itsepäisyyttäni, mutta parin kilometrin hiekkatielapsuttelun jälkeen tuttu naama leimasi taas pitkän välin päässä lähestulkoon yhtä aikaa. Yleisörastin jälkeen yritin taas väkisin karkuun ja taisinpa siinä pilata Bäckmaninkin kilpailun kultamitalista kun toheloimme johdollani takarinteessä lippua nro 21 toista minuuttia.
Kaikenkaikkiaan yritystä suorituksessa oli siis juuri niin paljon kuin noiden viimeisen vajaan tuhannen harjoituskilometrin aikana voi kuvitella latausta yhteen starttiin kertyvän. Pienipiirteistä ja möykkyistä ja peitteistä Askolaa en lähes jokavuotisista SM-kilpailuistaan huolimatta ole koskaan oppinut voittamaan, mutta jospa sitten joskus kolmivitosena voisin fiksumpana ja malttavamapana ja taitavamapa heitellä lausuntoja kuin eilisen hopeamitalisti. Totuus lienee kuitenkin että parhaat ne on parhaita niin Askolassa kuin Miskolcissa kuin Trondheimissäkin. Sen verran eri lajista tuntuu kuitenkin suunnistuksen sisälläkin olevan kyse kun juostaan näinkin eri leveysasteilla, että mieluusti näkisin ensi vuonna Trondheimin pitkällä matkalla itseni lisäksi myös eilen kahdella korkeimmalla korokkeella pokanneen pitkän matkan osaajan.
Sijoitusta taisin tuulettaa jopa hieman vähemmän kun Englannin naisten voittomaalia illalla Ratinassa EM-välierässä. Senkin tein toki vain koska kisapaikalla Askolassa en vaihtovaatteista löytänyt muuta kuivaksi luokiteltavaa kuin haalistuneen valkopunaisen futispaidan Michael Owenin loistopäivien ajalta ja illan futiskatsomossa senkin olivat kastelleet takana omilleen hurranneet oranssipaidat. Kastelleet koska hollantilaisen ärrä-kirjaimen lausumiseen kuuluu aina sorauttaa sadekuuron verran kuolaa suupielistä edessä istuvan niskaan. Mutta ei se sijoituskaan lopulta suuri pettymys ollut. Eikä naisten jalkapallokaan. Parempaa ainakin kun suomalainen miesjalkapalloillu. Suomalaista miessuunnistushan on kesän taaperrellen menneiden arvokisojen jälkeen enää turha edes yrittää kutsua urheiluksi. SM-pitkän sijoitusta suuremmaksi pettymykseksi koin suorituksen sujuvuuden. Hopeamitalisti Martomaata lainaillen: "... Eivät näköjään osaa suunnistaa pitkää matkaa." Pettymyksien korvikkeeksi olin kuitenkin äärimmäisen tyytyväinen suoritukseni aggressiivisuuteen ja yrittämiseen. Kerrankin jäi olo ettei seitsemäs sija ollut maksimaalinen saavutettavissa oleva.
Taktinen neuvonantajani kannusti vielä karsinnan jälkeenkin lähtemään finaaliin hyökkäävällä asenteella, voittamaan tottakai. Ykköselle mennessä päivän sapluuni tuntuikin asettuvan jo radalleen. Juoksin koko ajan mitä jaloista lähti, karttaa yritin tihrustaa minkä ehdin, koko ajan liian vähän, liian myöhään ja yleensä vielä havaitsematta oleellisia kohteita kartalta saati maastosta. Ykkösvälin karkeahkon eksähtämisen jälkeeen seuraavat neljä lippua ilmoittautuivat juoksulinjalle hieman nätimmin. Rastiväleillä tuo juoksulinja kulki kuitenkin varsin poukkoillen. Vitosvälillä Mjösund puhkui mukaan letkaan ja yritin samantien karkuun. En päässyt. Sen sijaan pummasin kutosta reilun kahden minuutin edestä. Maalissa pummia analysoidessani ei tuostakaan rinteestä ollut puolentoista tunnin sateenhuuhtomalla kartalla hahmottanut kuin hädintuskin rastiympyrän, juuri enempää en kisan aikanakaan malttanut lueskella joten ihmekös tuo että rastipukit eivät aina tulleet suunnitelmien mukaisen automaatioprosessin tuloksena kopsahtaen vastaan. Silmäkulmastani olin jo havaitsevinani Bäckmanin seisoskelemassa kutosrastin läheisyydessä leimatessani vihdoin rastilla. Ensimmäinen ajatukseni oli luonnollisesti taas päästä karkuun. Ysirastille lasketellessa hän sitten kuitenkin vihdoin pääsi hetkeksi edellekin. Taisipa johtaa kisaa siinä vaiheessa.
Pari lyhyempää väliä tyydyin perässäjuoksijan asemaan ja latailin reitinvalintaa edessä odottavalle pitkälle välille. Mitään kuningasvalintaa en tuoltakaan väliltä löytänyt joten päätin vain valita toisin kuin Bäckman jotta pystyisin vielä tappelemaan kilpailun voitosta. Eli oikean tievalinnan otin jäljellejääneistä. Pahimmassa tiheikössä ennen tiellepääsyä ehdin jo kirota omaa itsepäisyyttäni, mutta parin kilometrin hiekkatielapsuttelun jälkeen tuttu naama leimasi taas pitkän välin päässä lähestulkoon yhtä aikaa. Yleisörastin jälkeen yritin taas väkisin karkuun ja taisinpa siinä pilata Bäckmaninkin kilpailun kultamitalista kun toheloimme johdollani takarinteessä lippua nro 21 toista minuuttia.
Kaikenkaikkiaan yritystä suorituksessa oli siis juuri niin paljon kuin noiden viimeisen vajaan tuhannen harjoituskilometrin aikana voi kuvitella latausta yhteen starttiin kertyvän. Pienipiirteistä ja möykkyistä ja peitteistä Askolaa en lähes jokavuotisista SM-kilpailuistaan huolimatta ole koskaan oppinut voittamaan, mutta jospa sitten joskus kolmivitosena voisin fiksumpana ja malttavamapana ja taitavamapa heitellä lausuntoja kuin eilisen hopeamitalisti. Totuus lienee kuitenkin että parhaat ne on parhaita niin Askolassa kuin Miskolcissa kuin Trondheimissäkin. Sen verran eri lajista tuntuu kuitenkin suunnistuksen sisälläkin olevan kyse kun juostaan näinkin eri leveysasteilla, että mieluusti näkisin ensi vuonna Trondheimin pitkällä matkalla itseni lisäksi myös eilen kahdella korkeimmalla korokkeella pokanneen pitkän matkan osaajan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)