Nuorempana oli tapana että kun puolen vuoden hangessa tamppaamisen jälkeen hurautti huhtikuun alussa Billnäsin kallioille ei menoa ja vauhtia pysäyttänyt edes maastoon pystytetyt rastipukit. Tänä keväänä ensimmäisissä starteissa tunne oli taas varsin tuttu paria poikkeusta lukuunottamatta. Hanki ei loppunutkaan etelään päin kisapaikalle ajellessa ja jalat veivät eteenpäin tuskaisen kömpelösti - keväiseen tapaan sentään aivan mihin sattuu. Kolme kisastarttia kahteen viikonloppuun otti aikaa yhteensä varttitunnin verran liikaa pienempiin ja suurempiin mokailuihin.
Kevätyössä fyysinen vire oli sentään jo varsin kohtuullinen. Leivottuani aikani paria loppupään rastia sain vielä kunnon loppukiritaistelunkin aikaiseksi. Luojan kiitos että liitto kielsi piikkarit tällaisilta kömpelyksiltä. Lähikontaktin jälkeen olisi viisimillisiä reikiä löytynyt niin suonpään akilleksesta kuin meikäläisen kyynärpäästä kuin lonkastakin. Viimeiseksi jäin painikilpailuissa.
Tiomilasta rävähtää käyntiin pikkuhiljaa totisemmat karkelot. Kieltämättä kauden kovatasoisin kotimainen kilpailu käytiin kuitenkin jo Raaseporissa. 150 ukkoa jos saataisiin Suomessa joskus toisenkin kerran kauden aikana samaan sarjaan niin olisi hauskempi juosta Huippuliigoja ja Hakuveikon rasteja. Yhdestä alkukauden tavoitteesta jouduin jo luopumaan. Ei ole mitään mahdollisuuksia vastata Liukkosen Oskulle. Kävin siis parturissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti