Sunnuntaina pääsin taas pitkästä aikaa ripustamaan numerolappua päälleni. Kilpailuna Pirkan Hiihto, matkana lapsellinen puolikas ja tyylinä syntinen haaroittelu. Riippumatta siitä lähteekö numerolapun kanssa voittamaan mestaruuksia vai pelkästään sotkemaan sitä mustikkakeitolla on fiilis ennen starttia kuitenkin taas sitä mitä talven pimeydessä yksin harjoitellessa on odotellut. Kun vetoja tehdessä jalat ovat vieneet ja aivot jäätyneet niin että olisi juossut vaikka ohuemmasta seinästä läpi on suorastaan harmittanut että oikeasti pitäisi juosta kovaa vasta puolen vuoden päästä. Kilpailunälkää ja pätemisentarvetta tyydyttääkseni pyysin aina välillä pikkuveljeä mukaan näihin harjoituksiin. Syksymmällä homma vielä joskus toimikin kun ei tarvinnut jäädä toiseksi.
Kuudennen luokan Parkanon koulujenvälisten mestaruushiihtojen jälkeen olen hiihtänyt kilpaa kahdesti. Hiihto ei vain ollut juttuni. Näpit jäätyi ja suksi ei luistanut. Ennen kaikkea muut meni kovempaa. Niin meni taaskin. Naisetkin puoli tuntia rivakammin. Sählättyäni itseni peruspessimistisesti aivan väärään lähtöriviin en toki lähtölaukauksen jälkeen nähnyt vilaustakaan kenestäkään nopeammasta. Päästyäni oman lähtöryhmän tulpista ohi oli ennen maaliviivaa ohitettavana vielä muutamasata koko matkan uurastajaa. Kaikki kunnioitus heille mutta tunne oli välillä kuin supisuomalaisen valtatien ohituskaistalla. Niilot tuppasivat laittamaan aina kaiken peliin kun itse rimpuilin narukäsillä tasapukkaa ohi pientareelta. Harmitti ettei ollut tullut tehtyä alle edes sadassosaa Auklandin vuotuisesta tasatyöntöharjoittelusta. Suksi oli sentään letkojen liukkain. Siitä kiitos Petrin tärpäteille. Lunta oli ladulla enemmän kuin hiekkaa. Jossain paikoin sammalta ja risuja vielä luntakin enemmän. Mutta samapa tuo, hyvä fiilis siitä kuitenkin tulee kun saa räkä poskella urheilla suuren väkijoukon mukana ja kauniisti tarjoillaan vartin välein lämpimät juomat suoraan kouraan ja siitä rinnuksille. Mieluummin tuota tekee kuin katselee miesten viittäkymppiä telkkarista. Että me miehet osaammekin tehdä kilpahiihdosta tylsää, naiset sentään vielä edes yrittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti