Syksy

Syksy tulee. Eilen jäätyi näpit lenkillä niin ettei tuntoaisti erottanut enää vaihtajan vipua jarrukahvasta. Mutta pakko oli polkea ohkanen Valverden paita päällä kun oma suosikki nappasi punapaidan Espanjassa. Syksyn ratoksi tulee taas Eurosportilta Selinin jupinoita sopivasti päiväuniaikaan Vueltan kuvien höysteeksi työpäivän päälle ennen illan treeniä. Yleensä herään kuin tikka siinä vaiheessa kun ruudussa pyörii päivän tulokset ja Peter sanoo terävästi "Hei Hei".

Edellisestä voisi päätellä että jutun voisi otsikoida myös "Kausi ohi" tai iltapäivälehtimäisen raflaavasti "Suunnistustähti tuhlasi kaikki rahansa eläimelliseen harjoitteluun - terveys petti". Nohevampi olisi keksinyt myös blogin päivitystahdista että Näsijärven rannoilla ei kesällä ole viritelty kuin suutariksi jäävää syksyn tuloskuntopommia. Onnistumisista on aina helpompi kirjoittaa kuin epäonnistumisista. Kutsun siis tätänykyä polkupyörän ketjujen pyörittelyn avulla tehtyä Teiskon kierrosta jo lenkiksi vaikka harjoitteluksi ei toki saisi kutsua mitään noin hauskaa. Juoksu on kuitenkin tehnyt viime viikot sen verran kipeää nilkkaan ettei sitä enää oikein harjoitteluksi tohdi kutsua. Varmaan rumempaa kuin Kempaksen toikkarointi olympiakävelyn maalisuoralla.



Kesän aikana suunnitelmia määräsi hyvin pitkälti koiven kiputilojen taso, mutta pitkään säilytin optimismin siitä että Jämsän Nort-katsastuksesta lähtisi käyntiin vielä syksyn kilpailukausi. Käväisin jopa viimeistelyleirillä  Ylläksellä asti, mutta ehdin vetäistä viimetingassa vielä SM-normaalimatkan ilmoittautumiseni pois. Jämsän kisaan tein viimeisen virittelytreenin melomalla. Verrytelyssä otin muutaman varovaisen askeleen ja rullasin kisan sen mitä yhdellä jalalla pääsee. Salaa toivoin että tuo toinen olisi toiminut edes hyvänä ponkkäjalkana, mutta sekin petti kuin Pitkämäen tukijalka. Rautakankikin olisi kulkenut mukavammin ja toiminut tehokkaammin kuin toimimaton jalka. Lopputulos oli numeerisesti yläkanttiin ja olisin rehellisellä pokkanaamalla voinut haastattelijalle kertoa "tehneeni parhaani tiukassa paikassa", vaikken kauden parhaaseen kyennytkään. Onneksi ei ollut haastattelijoita.

Iltapäivästä pääsin siis laulukuoroon tai kisakatsomoon, mistä suomalaisilla on valtakunnan uutisoinnin perusteella useamminkin tapana seurata isojen kisojen finaalit. Laulukuoro on muuten näistä kaikista ainut paikka missä voi saada palkkaa Suomessa tekemisistään, kisakatsomossa rahoitetaan vain johtajien tilipusseja jotka pyrkivät sitten palkollisina ohjaamaan valtakunnan rahavirtoja niin että urheiluareenanlla menestyvät voivat kuitata osan kuluistaan. Tämänkin olen oppinut kesän aikana urheilumenestymättömyyden jälkimainigeissa jeesustelevilta jälkiviisailta. Kulttuuriväki kuulemma osaa hoitaa hommansa niin että kaikki pillipiiparit orkestereissa on ammattilaisia siinä missä divaripalloilijatkin. Yksilölajeissa huipulle tahkotaan niinkuin aito kellarirokkibändi. Yksin, omia polkuja, vanhempien rahoilla, väkisin, hikeä säästelemättä ja useimmiten epäonnistuen. Sitähän se urheilu on. Sitten kun näistä asioista on päässyt irti vuollaan joko kultaa tai mielenkiinto on siirtynyt johonkin oikeampaan elämään. Elämää voi olla jossain ulkoavaruudessa on ilman urheilua, mutta urheilua ilman elämää ei liene. Jopas meni paatokseen ajatukset. Noita fiksuja neuvonantajia tuntuu nyt riittävän julkisuudessa joten pitäydyn nöyrästi omalla urheilijan tontillani enkä kuvittele olevani fiksu kun niin teen.

Jotain tuli kesän aikana taas myös oppilaariin tai vähintään kokemuspuolelle. Koiven kuntoutukseenkin on reseptit nyt hyppysissä ja niitä tarkoitus noudattaa hetki pieni ilman että joka viikonloppu kokeillaan tuloskuntoa. Jotain intoakin tuntuisi taas patoutuneen ongelmia ratkoessa..