Sivut

maanantaina, kesäkuuta 28, 2010

Videotuomari ja tyylipisteet myös suunnistukseen

Saksan konemainen hyökkäys murjoo Englannin puolustuksen kerta toisensa jälkeen sirpaleiksi ja entinen arjalainen ylpeys, nykyisin kebabinpyörittäjien jälkikasvusta koottu joukkue voittaa vanhan vihollisensa 4-1. Moni asia on muuttunut sitten toisen maailmansodan mutta yksi asia on sokeallekin katsojalle selvää: tuomarit ovat ottelussa yhtä epäoikeudenmukaisia kuin jumala sodassa. Upeiden maalien sijaan maajoukkueluotseina epäonnistuneet studioasiantuntijat kaivavat viiksiensä takaa esiin hidastuksista puolustuksen virheet ja linjatuomarien liputukset. Kaikki on niin pirun taktista ja helppoa ja kommentaattorit niin käsittämättömän fiksuja kun osaavat haukkua kollegansa ja pelimiehet jotka ovat Suomen kerta toisensa jälkeen kisoista pudottaneet. Jälkikäteen on helppo olla viisas. Maajoukkuetta valmentaessaan samat miehet piirsivät fläppitaulut täyteen kuviota ja tappion jälkeen kaivoivat videolta ottelun ratkaisseet tuomarivirheet. Kiinan muurin paksuiset viikset peittivät mahdollisen hymyn lisäksi myös pettymyksen ja kaikki muutkin tunteet. Urheilusta tehtiin suorittamista. Voitoista kovan työn lopputuloksia ja tappioista tilastotappioita. Mikään ei saanut Tuntua miltään.

Nyt samat miehet kaipaavat videotuomareita kun kolme punapaitaa missaavat Englannin tasoituksen vaikka 3 miljardia ihmistä näkee samaan aikaan pallon olevan metrin verran maalissa. Englantilaisia pelaajia sapettaa. Koko englannin kansa saa taas yhteisen vihollisen tuomareista ja syöksyy baariin purkamaan pettymystään. Samaan paikkaan jossa juhlitaan voittoja. Ketään ei kiinnosta kun viisivuotias Jürgen naputtaa Playstationilla saman ottelun päinvastaiseen lopputulokseen. Ketään ei kiinnosta vaikka jokaikinen pelaajan liike kentällä on tarkoinharkittu ja jokaikistä bittiä myöden laskelmoitu ja pallon käydessä maalissa hyväksytään maali yhtä varmasti kuin päivä muuttuu illalla yöksi. Kaikki on oikeudenmukaista. Ei ole dopingia. Ei vääryyttä. Vain urheilevia robotteja vailla tunteita. Sitäkö yleisö kaipaa?

Englannin mestaruus 1966 teki voittomaalin tekijä Geoff Hurstista legendan vain koska hän ei koskaan tehnyt maalia. Tai mikä vielä parempaa sen ajan kamerat tallensivat kuvaa niin verkkaisella tahdilla että asia jäi jokaisen katsojan ratkaistavaksi. Baarissa riitti ja riittää edelleen keskusteltavaa tuosta asiasta. Urheilu kiinnostaa kun siihen kuuluuu myös vääryyksiä ja niiden aiheuttamia tunteita. Pari vuotta myöhemmin Bob Beamon hyppää pituutta legendaarisesti metrin verran pidemmälle kuin ihmisen pitäisi. Numerot kirjataan ikiajoiksi urheilukirjoihin mutta mitä jos meksikolainen aavikkotuuli olisikin pyyhkinyt jäljet hiekasta ennen kuin mittamies olisi ehtinyt laskeutumispaikalle. Kukaan ei tuolloin muistaisi 60-luvulta kuulentoja ja Neil Armstrgia koska jo vuotta aikaisemmin joku muu olisi käynyt pituushyppylankun ja hiekkalaatikon välillä vähintäänkin kiertoradalla. Ei Maradonakaan olisi maradona jos videotuomari olisi hylännyt jumalan kädellä tehdyn maalin. Yleisöä varten viritetyt urheilun oikeudenmukaisuutta puolustavat videotuomarit tappavat urheilusta tunteet ja estävät legendojen syntymisen.

Khramov oikaisee taas kerran pistepellon poikki gps selässään ja pesupaikan vatussit vaativat päitä pölkylle. Kanssakilpailijoista tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Apukäyrä on piirtänyt tampereen pusikoista kartan taas vaihteeksi aivan soiroon ja urheilijoista tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Voin itse kertoa että ne kymmenet kerrat kun oma päätä on koeteltu kotimatkalla kyynelien partaalle sen vuoksi että olen mielestäni epäoikeudenmukaisesti jäänyt tulosluettelossa tai niistä johdetuissa valintalistoissa liian kauaksi kärjestä, ovat opettaneet ja kannustaneet jatkamaan yrittämistä kahta kovemmin. Ei minua uheilijana kiinnostaisi jos joku jälkiviisas videotuomari muuttaisi historiaa ja yrittäisi tukahduttaa urheilun antamat tunteet.

Ei kommentteja: