SM-kisojen pisintä matkaa on taas kilpailun jälkimainingeissa kritisoitu sen yhteislähtöformaatista ja hajontamenetelmistä, jotka mahdollistavat tuloslistalla hyville sijoille kipuamisen olemattoman kartanluvun ja oikean letkanvalinnan avulla. Lisäkritiikkiä tänä vuonna toi kilpailun sijoittelu muutoinkin tiiviiseen huippujen kalenteriin siten, että kaikki halukkaat eivät tavoitteiden priorisoinnin takia mitaleista päässeet taistelemaan.
Kansainvälinen kalenteri pursuaa arvokilpailuja ja maailmancuppia, kansallinen versio SM-kilpailujen lisäksi huippuliigaa, katsastuksia ja katsastusten katsastuksia. Näiden kisojen "kansainvälisille" keskimatkoille ja sprinteille mukavaa vastapainoa tuonut perisuomalainen viestiliiga jouduttiin jo kuoppaamaan isompien tieltä, toivottavasti SM-erikoispitkä ei seuraa perässä romukoppaan vähentyneen osanottoinnon siivittämänä. Pääsarjojen kannalta toukokuun puolivälin erikoispitkä tuntuikin ahtaalta kuin kolmas pihvi bigmacissa, kun elo- ja lokakuu suorastaan huutaa tyhjyydellään pitkää ja kovatasoista kilpailua, mutta olihan siellä Suomusjärvellä ne muutkin 90% mukana. Heitäkin on kuuneltava.
Kilpailun yhteislähtömuoto on mielestäni ainoa oikea tapa ratkaista mitalit kyseisellä matkalla. Ainakin juniorisarjoissa ja pääsarjassa, vanhemmista en kokemuksen puutteesta tiedä. Tämän vuotisen osanottajakaartin olisi toki vaivatta saanut lähetettyä maastoon väliaikalähdöin ja vaikka 4 minuutin lähtövälein, mutta kuinka moni oikeasti haluaa taivaltaa yksin lähes kolme tuntia. Pari tuntia vielä varmasti menisi vaikka näissä Etelä-Suomen risukkomaastoissa, mutta tätä tarkoitusta vartenhan meillä on jo syksyn pitkä matka. Juuri nuo viimeiset kolme varttia orastavine kramppeineen maagisen parin tunnin jälkeen koettelevat niitä osa-alueita joille muiden matkojen haasteet eivät kykene. Erikoispitkien tuloslistaa katsellessa on helppo huomata että vuodesta toiseen plaketteja kahmii matkan erikoismiehiä, jotka tuntia lyhyemmässä väliaikalähdössä jäisivät b-finaaliin. Eikös eri matkoilla SM-mitaleista kilpailu tarkoita myös mahdollisimman paljon toisistaan poikkeavia suunnistushaasteita, mikä nyt näkyy ainakin erikoispitkien osalta onnistuneesti suoraan tuloslistalta. Sosiaalisena ihmisenä on myös hauska juosta edes yksi startti vuodessa yhteislähdöllä samalta lähtöviivalta, tarkkailla matkan aikana muiden etenemistä ja väsymistä ja heittää välillä haavoihin suullista suolaa. Näin minä ainakin tein.
Sunnuntain kisa lähti tutusti käyntiin heti paukusta. Jäin junioreiden ja muiden kiireellisempien jalkoihin. Ensimmäisen kerran sain suuni auki vasta puolen kilometrin kohdalla kun ihmettelin Rädyn Harrin kanssa alkuvauhtia ääneen. Kakkosvälillä pistin ylämäessä jo kävelyksi Koistisen pyyhkiessä horisontissa karkuun. Pidemmälle nelosvälille pidin sitten huolta etteivät letkan kärjessä vauhtia pitäneet Hernelahti, Muukkonen ja Lindeqvist pääsisi enää kauemmas karkuun. Hernelahti käväisi kuluttamassa voimiaan jo tässä vauhdissa omalla reitinvalinnallaan ja palasi kohta taaemmas letkaan juttukaveriksi. Epäilin myös päävalmentaja Salmen innokasta alkuvauhtia ja jaksamista maaliin asti. Vastaukseksi sain jotain: "kyl mää ny täs vauhdis, silloi yheksäkyetluvul mentii nii pal kovempaa..". Nelosella letka hajosi jo kahtia niin paljon että epäilin hajontaosuuden alkaneen, skarppasin hiukan suunnistusta ja juoksin kultaista keskitietä letkoja vasemmalla ja oikealla tarkkaillen. Vitosen juomamukeilla kaikki oli taas porukassa. Joku jätti jo varmaan kiireessä leimaamattakin. Odottelin kolmen mukillisen verran ja kaikkien muiden lähtiessä vasemmalle juoksin suoraan aukolle. Kutosrastilla vilkaisin vielä taakse ja ihmettelin että näinkö helposti sitä karkuun pääsee ja vielä hakkuuaukolla jossa sokeakin näkee muiden liikkeet. Harmittelin hiukan että alkumatkan lupsakka seurustelu oli jätettävä ja innostuin ehkä hiukan nostamaan vauhtia pitkälle välille.
Poikittaisella tiellä otin parikymmentä askelta vasempaan ja yritin maastoutua niska kyyryssä H16-sarjan letkaan jos sieltä takaa nyt joku kuitenkin olisi tullut samalle hajonnalle. Puoli kilometriä myöhemmin Manu huuteli jotain takaa ja totesin positiiviseksi asiaksi että sain tämän mainion seuramiehen mukaan matkaan. Olihan hän takavuosina niittänyt menestystäkin kyseisellä matkalla, joten kokemuksesta voisi olla jopa hyötyä vaikka jouduimmekin kommunikoimaan lähinnä huutoetäisyydeltä. Manu tarkkaili takavaara-aluetta ja totesi pian että karkuun pääsimme. Kasirastin ylämäessä pistin taas kävelyksi taktiikan mukaisesti. Ysille mentäessä vasemmalta pyyhkäisi Muukkosen letka kohti kartanvaihtoa. Kuuluttajan ohjeita kuunnellen nostin hiukan vauhtia jotta ehtisin mukaan vielä oman rastin kautta. Kuuluttaja kertoi lopulta eron minuutiksi ja hyökkäsin toiselle lenkille mielessäni edessä liikkuvat selät, olisihan heillä samat alkupään rastit seuraavalle juomamukille asti. Uudelta kartalta kävi kuitenkin ilmi että tämä letka oli oikaissut kartanvaihtoon kolme-neljä minuuttia nopeampaa reittiä ja Manu hurrasi perässä että kärjessä mennään. Lindeqvistin selkä vilahti vielä pariin kertaan puolen minuutin päässä ennen toisen lenkin ykkösrastia, mutta sen enempään ryntäilyyn en kiinnisaamiseksi ryhtynyt.
Seuraavalla välillä Manu puuttui ensimmäistä kertaa suunnistustyöskentelyyni. "Mihin ....n sä veät". "Vasemmalta tie alle.....". "Luin väärää väliä....". Ja matka jatkui. Ilman mainittavia suunnistusvirheitä edelleen. Rastivälin loppupuolella edessä menevän letkan pää tuli pikku hiljaa selkä edellä vastaan. Hoikkia poikia ja vauhtikin oli ihan hyvä. Piti oikein varmistaa että olivatko omassa sarjassaan. Höntyillessäni tein viiden sekunnin virheen seuraavalle rastille ja kelailin taas samojen miesten rinnalle. Yritin istuttaa Manun tähän letkaan kun kerran samaa ikäluokkaa oli liikkeellä. Vauhti oli kuitenkin sen verran hyvä että parin seuraavan rastivälin ajaksi istutin itsenikin letkan jatkoksi. Tuttua juomarastia lähestyessämme havaitsimme että mäellä kävi melkoinen vilske. Manu tähysti havainnot ja minä kirjasin ylös. Fincken letka oli lähdössä pidemmälle loppupätkälle ja Muukkoset liittyivät siihen. He olivat pelanneet siis itsensä ulos jo tässä vauhdissa. Kohti etelää katosi juomarastilta kuitenkin samanaikaisesti useampi selkä, joista Weckmanin ryhdikäs olemus paljasti karkulaiset oman sarjamme kärkiletkaksi.
Seuraavalla pidemmällä välillä haeskelin hyvää pohjaa alle viivan vasemmalta puolelta ja Manukin liittyi pikaisen sooloilureissun jälkeen takaisin kelkkaan. Edellisellä rastilla näkyneet selät pysyttelivät piilossa mutta pian seuraavan rastin jälkeen harvennushakkuu tarjosi letkan hännän jälleen näköetäisyydelle. Arvelin eron 45 sekunniksi ja päätin juosta heidät kiinni varvaukseen mennessä. Enää en malttanut laittaa ylämäissä kävelyksi ja kilpailukeskusta lähestyttäessä kuuluttajan tilannetiedotusta kuunnellessa ehdin hetken ihmetellä edellä liikkuvien nimilistaa. Virta, Fabritius, Toivio, ... Mielestäni olin juossut alkumatkan kohtuullisen reippaasti ja myös virheettömästi. Nämä miehet olivat tietenkin vain nauttineet Wickholmin vauhdista ja tulisivat tummumaan tämän vauhtiin ennemmin tai myöhemmin. Varvauksen jälkeiselle rastille noustessa takaa-ajava Muukkonen & co juoksi ristiin kolme minuuttia perässä ja tilanne oli taas kuurollekin selvä. Kilometrin päähän kuuluva kuulutus huolehti siitä että väliajat tulivat sekunnilleen kaikkien tietoon. Loppulenkin pitkälle välille lähdettäessä näin Wickholmin ensi kertaa. Dahlen vastasi myös siitä että reitinvalinnasta päätettiin toisella kotimaisella. Yllättävän hiljaista oli kuitenkin tässä letkassa, oliko pitkä matka jo tehnyt tehtävänsä. Manu ja Junnu tulivat sentään heti hyvin juttuun.
Wickholmilta kysäisin pitkän välin mökkitiellä meinaako juosta loppuun asti. EM-kisoihin olisi kuitenkin enää reilu viikko. "Eihän tässä ole enää juuri mitään jäljellä...", kuulin vastauksen orastavaa väsymystä enteillen. Olin katsellut loppuvälin reitinvalinnaksi vasemmalta polkua alle. Wickholm lähti ensiapurastilta tavoilleen uskollisesti suoraviivaisesti risuja väistelemättä omalle valinnalleen. Virta taisi kysellä ensiavusta juotavaa. Yrittäessäni viedä loppuletkaa omalle valinnalleni Dahlenin säestämänä hakkuuaukolla huuteli Weckman takaa: "Oliks tää nyt ihan fiksua, Wickholm meni tuonne ja me tänne..?". Vastasin että kultamitali meni, mutta taistellaan nyt sitten niistä himmeemmistä. Ei ollut näemmä epäilystä kuka orkesteria oli koko matkan johtanut. Junnu valitteli myös vauhdin laskemista ja pelkäsi takana kolmen minuutin päässä tulevaa letkaa. Epäilin hiukan olisiko hänestä vauhtia nostamaan. Loppuvälistä Wickholm ryskäsi oikealta takaisin letkaan ja muuten pirteästi vetänyt Dahlenkin rauhottui taas kyttäämään mestarin tekemisiä. Keskusrastille mennessä Manu ja Junnu myivät arvontakuponkeja ja jakoivat tuomiota niille jotka eivät saisi perhoslenkkejä Jöjjen kanssa samaan suuntaan.
Kolme mukia pirteämpänä huomasin Wickholmin lähtevän samaan suuntaan kuin itse. Dahlen näytti haluavan päinvastaiseen suuntaan. "Päävoitto" huusi Junnu ja lähti samaan suuntaan kuin minä. Eteläisen perhosen ykköselle noustessa Jöjjen askel alkoi vaappua kuin ongenkoho 20 gramman ahvenen painosta. Seuraavalle kokeilin taas pientä omaa variaatiota oikealta tieltä Jöjjen puskiessa suoraan. Hiukan hitaamman valitsin. Manu odotteli seuraavalla rastilla hymyssäsuin. Vanha mestari oli löytänyt vielä pari sekuntia nopeamman reitin. Dahlen ja kaikki muutkin oli taas mukana. Kaikilla oli siis perhoset samaan suuntaan. Seuraavalle otin taas vasemmalta pienen pätkän tietä alle Jöjjen ryskätessä suoraan. Jyrkässä mäessä Sipoon tulpan hitaus alkoi jo sapettaa taaempana letkassa. Dahlen vaikutti edelleen pirteältä ja kuittasin Junnulle takaisin lähteväni hänen kanssaan karkuun.
Pieni siirtymäväli keskusrastille tarjosi sitten sopivasti peitteisyyttä ja minun kiertäessä märintä lätäkköä oikealta lähti Dahlen vasemmalle. Muut johonkin siihen väliin. Keskusrastille tulin yksin, otin vain yhden mukin ja hyökkäsin karkuun. Dahlen ryskäsi kohta mukaan, muita ei näkynyt. Kiertelin aukon oikealta ja otin rastin varman päälle pellon kautta. Pari seuraavaa lippua leimasimme kaikessa rauhassa ilman havaintoa takaa-ajajista. Viimeisellä kerralla keskusrastilla kiitimme tarjoiluväkeä ja seuraavalla välillä takaa-ajajat tulivat Junnun johdolla vastaan runsaan puolen minuutin päässä. Jatkoimme Dahlenin kanssa omilla linjoillamme näköetäisyyden säilyttäen ja rastilla olimme taas yhdessä. Pitkän välin alkuun toivottelin hänelle tsemppiä ja totesin homman olevan kahden kauppa jos vielä tämä pitkä väli klaarataan fiksusti. Pari kertaa päästin Matsin edelle mutta yhtä nopeasti hän aina palasi takaisin omalle reitilleni. Tien risteyksessä otimme vielä viimeiset hätäiset juotavat ja vilkaisimme taakse näkemättä muita. Kolmanneksi viimeistä lähestyessä kuuntelin taas hetken kuulutusta saamatta sen kummempia väliaikatietoja. Toiseksi viimeisen rastin puut töröttivät näkyviin jo 200m päähän ja hieman pelottavan näköinen tiheikkölippu olikin helppo pala. Kohti viimeistä hyökkäsin hiukan reippaammin ja pellolla vilkaisin taakse. Innostuin jopa hieman tuulettamaan.
Jutussa keskityin lähinnä reissun sosiaaliseen antiin mutta tämän lisäksi matkaan mahtui siis myös 26,3km melkolailla virheetöntä suunnistusta suurimmaksi osaksi omin päin. Ja pahoittelut niille jotka joutuivat juoksemaan vain letkoissa. Kohteliaasti pyytämällä olisi varmasti saanut tilaa suunnistaa edelläkin. Ja jos ei minun tavoin halua höpöttää ja kysellä latua koko aikaa, niin oli siellä metsässä varmasti tilaa tehdä omiakin ratkaisuja. Suunnistamalla tämäkin "juoksukisa" voitettiin ja hävittiin.
1 kommentti:
Bra historia:)
Lähetä kommentti