Parin kuukauden surffailutauon jälkeen käväisin tänään suunnistusnetissä kun keksin naapurin langattoman verkon parvekkeen kaiteelta. Kiva et joku kaipaa. Kesän alussa luovuin kommuunielämästä ja siirryin viettämään urheilijan askeesia erakoitumista uhmaten. Jouko Kuhan satsausta ihaillen jopa sisustin olohuoneeni takavuosien ME-miehen tyyliin. Panostus tuotti tulosta SM-yössä hopean verran.
Kisaviikolla poikkesin kertaalleen työläisen arkirutiineista ja siirsin nukkumaanmenoaikaa puolisen tuntia bigbrotherin puolelle. Kyseistä ohjelmaa en toki suostuisi katsomaan vaikka ostaisin televison hetekan kaveriksi olohuoneeseen, eikä se ensimmäinen yöharjoituskaan sitten tiomilan suuria viikonlopuksi lupaillut. Almanakasta katsoin täysikuun möllöttävän taivaalla kisayönä anatamassa suuntaa ja lyhtypylväistä laskeskelin 27 askelparia sataselle. Näillä olisi pärjättävä. Heijastimet auttaisivat jos vastamäessä tuhraantuisi askelpari enemmän.
Karsinnassa rastit oli ansiokkaasti sijoiteltu peitteisiin maastonosiin, joten ennakkoinformaation mukaisesti vaativaan finaaliin lähdin käsijarru päällä ja hommasin kompassiini pidennetyn levyn. Neljä ensimmäistä lippua kankaalla tuntuivat karsinnan ongelmien jälkeen jopa kohtuullisen helpoilta. Vitosrastin tiheikössä jarruttelutaktiikka toimi ja olin suorastaan törmätä rastipukkiin näkemättä heijastinta. Seiskalle mennessä tähystelin jo hetken seuraavaa pitkää väliä ja tein puolen minuutin ylimääräisen mutkan. Pitkälle kasivälille valitsin ison kierron oikealta. Karkeahko kompassisuunta vei parisataa metriä vasemmalle. Harmitti. Tiellä ehdin kurkistaa loppurataa ja unohtaa jarruttelut samantien.
Perhosille tullessa rullasin taas kartan auki ja yritin pakottaa itselleni tarkkuutta vaikka edelleen koko alkurata oli tuntunut kaikelta muulta kuin ratamestarin lupailemalta vaativalta yösuunnistukselta. Ensimmäisen perhosen jälkeen päätin palata keskusrastille samoja jälkiä kuin edelliskerralla. Johtuikohan pimeydestä vai väärin lasketuista askelpareista mutta jälkiä en löytänyt. Rastinkin vasta parin minuutin kaarroksen jälkeen. Nyt sitten rauhassa, hoin itselleni. Naisten rata kulki samaan suuntaan, enkä kehdannut perässäkään juosta, joten hyökkäsin toisen pummin samaan sarjaan. Nyt sitten rauhassa, hoin itselleni. Seuraavalla välillä olin taas pulassa. Pysähdyin ja karjaisin voimasanat kymenlaaksolaisen männyn juurelle polvistuen. Naisten letka tuli taas paikalle kuin tilauksesta. Voi että kun hävetti. Kolmannella kerralla keskusrastikin löytyi jo suoraan. Seuraavalla välillä avosuota tallatessani tähystin pitkospuita turhaan oikealta ja vasemmalta ja suon takana itseäni kartalle lukiessani pelkäsin pelin jo lopullisesti menetetyksi. 18. rastille sain kiinni pari edellä lähtenyttä ja 20.rastille vedin loppuvälillä letkan idioottimaisesti kivikkoisen rinteen kautta rastille. Taas hukkui 3o kappaletta kalliita sekunteja. 8 sekunnin tappio maalissa ei jaksanut edes harmittaa, ne kun tuli hukattua matkalla niiin moneen kertaan. Onneksi en tällä kerralla pyrkinyt tyhmyyksiäni jalalla paikkaamaan, siitä kiitoksena olohuoneen hetekan kulmasta roikkuu hopeinen mitali. Ensi viikonloppuna ajattelin hommata palkintokaapin ideaparkista kisoista palatessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti