Pitkästä aikaa

Hetken vierähti edellisestä kerrasta kun tänne sain jotain julkaisukelpoista. Puolenkymmentä puolivalmista tekstiä odottaa kyllä julkaisuaan, mutta koin parhaaksi olla julkaisematta lähinnä tätä perus nuorisuomi-pullamössö-kaikkipelaa-toimintaa kritisoivaa materiaalia. Pohja kun tuolle kritisoinnille oli jo kohtuullisen ohut kotisohvalla tauteja parannellessa. En ole koskaan perustanut siitä että harjoituspäiväkirjassa spekuloidaan päivittäin terveyttä mitä monenlaisemmilla mittareilla kuten kurkun karheus, yskimistiheys, nenästä valuvan eritteen väri, jokaikisen pienen lihaksen kireys jne.. Pienet asiathan usein ratkaisee kilpailuissa sen kuka seisoo palkintopallilla tai sen vieressä, mutta näin talviharjoittelussa ainakin itsellä ylimääräisen energian hukkaaminen kaikenlaiseen pieneen näpertelyyn ja murehtimiseen tuppaa unohduttamaan sen tärkeimmän. Matka ja aika kertoo jo aika paljon harjoituksesta ja näiden suhde yhdistettynä sykkeeseen vähintäänkin tarpeeksi. Useimmiten täydennän toki harjoituspäiväkirjan numeroista kerovan rivin vielä fiiliksestä kertovaan virkkeeseen. Pahimillaan itseluottamus on ollut niin rautainen että tuolla rivillä sinikantisessa ruutuvihossa lukee "olisin juossut puolimetrisestä betoniseinästä läpi". Viimeisen kolmen kuukauden aikana lähinnä "Ei taaskaan", "Ei vieläkään" tai "Ei mihinkään". Kolmisen viikkoa sitten alkoi näkyä taas pieniä elomerkkejä muodossa "Kuin lahna kuivalla maalla".

Viime lauantaina Tampereen av-valmennuspaneelissa aikani joristuani joku kiteytti oman suhtautumiseni urheiluun epäinsinöörimäiseksi fiilispohjaiseksi toiminnaksi. Täytyy kuitenkin myöntää että ainakin noiden vauhti - ja sykekäppyröiden kanssa on kuitenkin koulutus osunut kuin naula Vesa Taatilan päähän. Kauniit muodot yhden harjoituksen aikana saavutetusta nopeuskäppyrästä saattavat mieleni analyysivaiheessa usein samanlaiseen transsinomaiseen tilaan kuin Ari Anjalan käyrien luku kilpailuvauhdissa tai Teksti-tv:n sivujen 201-299 selailu lauantaiaamuna kahvikupposen ääressä. Joskus herään tästä olotilasta vasta sivun 867 säteilyturvatiedotteen kohdalla. Niin tylsiltä kun merisää ja ylen jääkiekkokierros tuntuvatkin Radio Suomen välityksellä lisää teksti-tv jääkiekon seuraamiseen juuri sitä jännitystä mitä pitkän runkosarjavaiheen aikana tarvitaan. Kohokohtia pitkän kauden aikana ovat luonnollisesti ne poikkeukselliset hetket kun signaalivirheen ansiosta siirtyy rivi väärälle alasivulle. Kovassa lumituiskussa saattaa antenniverkon vastaanottimilla esimerkiksi Joni Pitkäsen nimi pompahtaa Malkinin ja Crosbyn väliin NHL:n pistepörssissä. Tai Tero Similän nimi Liperin kansallisista suoraan maailmancupin palkintopallille.

Olympialaiset on sitten toinen juttu. Edes ahkerimmat teksti-tv:n surffaajat eivät enää kisojen jälkeen välttämättä muista montako syöttöpistettä nuorempi Koivu saa Suomi-Ruotsi ottelussa. Pitkän puurtamisen ja pakollisen maailmancupin palkkasekkien tai ammattilaisliigan kuukausipalkkojen eteen tehtyjen syöttöpisteiden jälkeen itse urheilu riistää huomion ylenpalttiselta spekuloinnilta siitä että kuka vielä piilottelee huippukuntoaan ja kuinka samat tylsät kilpailut tulosluetteloineen toistavat itseään. Hieman tietysti harmittaa että kilpailut käydään kirsikkapuiden kukinnan loisteessa vaikka suomestakin olisi tänä talvena löytynyt pidempi luminen syöksylaskurinne kuin kisakaupungista. Toisaalta juuri näiden kisojen aikana haluasin mäkihyppyä katsellessani katsoa jotain muuta kuin Walter Hoferin vahanukkemaista olemusta, joka näkeminen on tarkoitettu ilmoittamaan kaikille ihmisille että jokin on vialla. Tai suomalaista mäkihypyn ylämäen säärikulmasta väitellyttä tohtoria sotkemaan kilpailulähteystä jorinoillaan. Itse toivon suuresti että tänä iltana Heikkinen tai se kauniimpi Roponen tai edes Di Centa varastaa päähuomion koko kauden urheilulähetyksissä loistaneelta kaksikolta Eskola/Punkkinen.

Ja loppuun vielä omat tehopisteet viime viikolta teksti-tv:n sivulle 236:
Taanila IkN 5+2 -3 8 12 14:53

Dullstroom

Edellisestä jutun jatkoksi voisin ottaa lainauksen jälleen Juha Väätäisen omaelämänkerrasta: ”Näin meni kaksi kuukautta”. Näin sanan sisältö toki oli tuolloin jotain aivan muuta. Joulukalenterin kymmenennen suklaan jälkeen sain jälleen aloitettua pienimuotoisen liikuntaharrastuksen. Ei nyt mitään urheilua, mutta lenkillä myös ylämäet alkoivat nousta yskimättä. Aatonaattona pakkasin lenkkitossut aurinkovoiteen kera matkalaukkuun ja suuntasin Etelä-Afrikkaan.

Normaalin lentomatka kulkee näemmä tätä nykyä reittiä Helsinki-Barcelona-Madrid-Lontoo-Johannesburg. Aikaa pienimuotoinen maailmanympärimatka ottaa joulun kunniaksi pari vuorokautta. Matkalaukulle liki viikon. Finnair maksaa koko lystin.

Kohtuullisen riutuneena matkan jäljiltä hyppäsin Dullstroomiin päästyäni suoraan joulupöytään ja nukuin leirin alkajaisiksi kolmen yön edestä yhteen soittoon ennen normaalin elämänrytmiin palaamista. Parin päivän totuttelun jälkeen keuhkotkin tuntuvat tykkäävän ohuesta mutta ennen kaikkea lämpimämmästä ilmasta. Totisesti pohjalta ponnistetaan nyt mutta sentään ylöspäin on taas matka.

Marraskulttuuria

Jatkosopimuksen etu- ja jälkimainingeissa sairastuin yskään. Tarkempi diagnoosi on tyyppiä huutoyskä, jolla naapureita ärsytetään erityisesti nukkumisaikaan suurinpiirtein vuokra-asunnon irtisanomisajan pituinen ajanjakso. Taudin lievempää muotoa kutsutaan nimellä H1N1. Hoidoksi suositellaan lepoa ja suurien ihmismassojen välttelyä. Kärsivällisyyden käytyä vähiin juoksin viikonlopun kultturiloman päätteksi Venetsiassa katusuunnistuskilpailun ja otin ohimennessä kaduilla lähikontaktia suurinpiirtein kahteensataantuhanteen turistiin. Jos säilytin edellisviikonlopun tartuttamistehokkuuuteni heistä kaksi kolmesta makaa huomisiltana 39 asteen kuumeessa. Kaduilla kuulluista kielistä päätelleen potilaita tullaan tapaamaan lähestulkoon jokaisessa kylässä Novosibirsikin ja Rio de Janeiron välillä. Omaa syyttömyyttäni voin uskotella toki sillä että kukaan tartunnan saaneista ei sairastu täysin kuumeettomaan huutoyskään. Omaa terveyttäni en kuitenkaan pysty enää uskottelemaan edes itselleni joten seuraavat päivät keskityn mentaaliharjoitteluun kotisohvan pohjalta. Harjoitusohjelmaan kuuluu juoksutekniikka ja taktiikkaharjoituksia kultaiselta 70-luvulta youtuben välityksellä.

Kultturellina ihmisenä lukaisin tautia parannellessani myös Miika Nousiaisen uutukaisen teoksen Maaninkavaara. Edellisessä kirjassaanhan hän ironisoi suomalaisten länsinaapuriaan kohtaan osoittamaa hiljaista kateutta muuttamalla kertojahenkilön voimin Göteborgin Johannebergiin oppimaan ruotsalaisuutta. Samaiselta mäentöyräältä hain myös itse vihaa talvella 2006 joka mahdollisti silloin Mats Sundinin viimeisen minuutin hattutemppua vastaavan nöyryytyksen Tiomilan loppumetreillä.

Uusimmassa kirjassaan Nousiainen kuvaa oivallisella tavalla tavallista suomalaista miestä, joka fiktion turvin asetetaan elämään kuvitteelliseen maailmaan, jossa elämän tahtia ei määrää sykemittari ja lapsetkin pelaavat illat Playstationia sen sijaan että juoksisivat pihaa ympäri Lasse Virenin nimeä toistaen. Tällaisesta siviilimaailmasta, jossa nuoriso ihannoi Britney Spearsia Kaarlo Maaningan sijaan olemme jo nähneet varmasti vaikutteita elokuvissa, mutta Nousiainen esittää kirjassaan tämän kauhukuvan elävällä kerronnallaan hämmästyttävän todentuntuisesti lukijalle. Väkisinkin lukijan mieleen herää ajatus, että eläisimmekö onnellisempina maailmassa jossa kaikki ihmiset eivät eläisi kestävyysjuoksun menestysvuosien valmennusohjelmien mukaan. Kuvitteellisessa tulevaisuudenkuvassaan Nousianen kuvaa vaurastuneen ja rappioituneen Suomen lapset ylipainoisiksi salibandyä pelaaviksi laiskimuksiksi joilta peruskoulun uskonnontunneilla ovat Virenin ja Väätäisen nimet ja Haikkolan opit jääneet oppimatta. Kerrassaan huvittava kuvaus erään kansakunnan rappiosta, kannattaa lukea.