Kotimatka on suomalaisille usein se päämatka arvokisoissa. Aloitimmekin kotimatkan hyvissä ajoin, puolitoista vuorokautta ennen lentoa Nairobista pohjoiseen. Viimeisen kovan treenin tein jo lauantaina kun juoksin 3x5km metsässä. Jotain oli kuukauden aikana tarttunut oppilaariin ja ehkä myös kulkupuolelle, koska juoksu ja happi kulki. Sen jälkeen ajelin vielä sunnuntailenkin maastopyörällä ja maanantaina hyvästelin hierojan ja henk koht pacemakerin jättämällä muutaman parin kilometrejä nähneitä lenkkitossuja jatkokäyttöön.
Kotimatka lähti käyntiin tutusti nostamalla peukku pystyyn kylätien varressa. Taktiikka jolla Gonon ammensi menestystä viime vuonna mm-pitkällä. Ensin meni tällä kertaa ohi Saaid Saaed Shaheen ja parin minuutin päästä tuli Hiace. Matkalla kyyti täyttyi taas pikkuhiljaa. 23 ihmistä jäi tämän leirireissun ennätykseksi. Ensimmäinen pidempi pit stoppi tuli Eldoretissa kun Hiacen takaluukku jumittui kiinni ja matkalaukku oli sen takana. Matkalla peräluukkuun oli yritetty työntää pariakymmentä elävää kanaa ja lukko ei näemmä tykännyt.
Eldoretissa bussiasemalla hihaan tarrasi parissa sekunnissa puolenkymmentä kyydintarjoajaa joten oltiin ostajan markkinoilla. Jokaisella oli juuri se tasan kaksi tyhjää paikkaa hiacessaan. Kyytiin ahtauduttuamme selvisi kuitenkin nopeasti että osa matkustajista oli palkattu vain istuskelemaan kyydissä jotta koko ajan voitaisiin myydä lähes täyttä ja siis kohta lähtevää kyytiä. Puolisen tuntia se otti vielä, mutta parempi tämäkin kuin vr. Aseman laidalla kyydinmyyjät myivät ihmislastin sitten vielä sopivalle kuskille ja taas mentiin.
Seuraava pysähdys oli Nakurussa. 170km ja 3h oli kenialaisella highwayllä ihan hyvä suoritus. Matkalla haistiin hielle ja heitettiin porukalla kepilliset ja joku vanhempi leidi ehti ostaa säkillisen perunoita, nipun porkkanoita ja pari kurpitsaa. Kaikki muu tapahtui lennosta paitsi puskareissu. Ylämäissä vauhti oli sen verran verkkaista että nopsajalkaisimmat maatilamyyjät ehtivät rinnalle juoksemaan ja tekemään kauppoja.
Nakurussa muistin ensimmäisenä Itenin kaverin Willyn neuvot kun hän kuuli matkasuunnitelmistamme: "don't trust nobody". Willy on omasta mielestään brasiliaistason juoksija koska kympin ennätys alkaa kolmosella. Viittauksessa on sarkasmia sitä kohtaan että jokainen keinialaislapsi haluaa ei suinkaan juoksijaksi vaan jalkapallotähdeksi. Lahjat potkupalloon taitaa olla kuitenkin liki yhtä surkeat kuin suomalaisilla, joten fiksuimmat valitsevat helpomman tien kestävyysjuoksijana. Hetken aikaa Nakurun kylillä pyörittyämme piti kuitenkin lopettaa luotto hotellin tarjoamaan karttaan sijainnistaan ja pyytää apua. Kyytiä olisi ollut taas tarjolla polkupyörän tarakalla, moottoripyörällä, mopoautolla ja hiacella. Kävelevä opas vaikutti kuitenkin varmimmalta ratkaisulta.
Pakolliset tuliaisostokset tuli myös hoidettua Nakurun Maasai Marketissa. Puolensataa kippojen ja patsaiden ja korujen myyjää ja turismissa low season joten yhdessä hihassa riitti taas roikkujia. Ostajan markkinoilla otin häjyn taktiikan, ensin erimielisyys hinnasta oli noin kymmenkertainen. Kun oltiin päästy kolminkertaiseen hintaan käännyin pois. Hetken päästä tehtiin kaupat sillä minun alkuperäisellä tarjouksella. Ennen päivällistä ehti vielä heittämään tunnin juoksulenkinkin. Ilma oli paksumpaa kuin korkealla mutta isossa kaupungissa niin tunkkaista että ymmärsin miksi kenialaiset juoksijat asustelee maalla.
Aamusella safarifirman mies tuli hätyyttelemään kesken aamupalan, vartin etuajassa, mikä on harvinaista päiväntasaajalla. Suuntana oli Lake Nakurun kansallispuisto. Autona oli MacGyver Jeeppi tai ainakin joku varhaishistoriallinen idän halpakopio maastoautosta. Portilla piti kinata hetki dollarin kurssista koska puiston väki oli keksinyt omansa. Vartin ajelun jälkeen automme kaasuvaijeri hajosi, mutta tarjouduin apuun. Ainoa mitä tarvitsisi olisi jeesusteippi ja sitähän idolillani ihmemiehellä on aina matkassa. Vaan ei nyt. Rautalanka ja puukeppivirityksellä sitten jatkettiin varman päälle matkaa. Oli siinä seeproilla katselemista kun perse pystyssä ähelsimme auton kimpussa. Leijonat ja muut kissapedot eivät onneksi huomanneet.
Viiden tunnin puistoajelun aikana kuskimme ajeli aina rohkeasti eläinten viereen ja välillä peloteltiin ihmisen kokoisia pelikaaneja lentoon juoksentelemalla järven rannalla. It is safe kuului autokuskin ääni toisessa korvassa samaan aikaan kun toinen korva muisti vielä Willyn sanat. Sarvikuonolauman kanssa meinasi käydä köpelömmin kun he päättivät hetken heidän puuhiaan lähietäisyydeltä katseltuamme piirittää maasturimme joka yhtäkkiä tuntuikin kovin pieneltä kuuden lihamöykyn keskellä.
Tätä kirjoitettaessa mennään taas kohti Nairobia ja taas Hiacella. Huomenna sitten toivottavasti saa painaa pään omaan tyynyyn Suomessa. Safariseikkailut tarjosi välittäjänä moto-run kenya, suomalaisfirma jonka kyydillä pääsee jatkossa moottoripyöräsafareille isommassa seikkailunnälässä. Leiri meni kokonaisuudessaan hyvin. Sairaspäiviä 0, kerran oli etureidet hiukan jumissa mutta muuten neljässä viikossa laadukkaita juoksukilometrejä kertyi valmentajan kanssa sovitut 700 ja sen lisäksi kaikenlaista kestävyysjuoksuhenkistä puuhastelua 24h vuorokaudessa. Suosittelen. Tuloksia odotellessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti