Piikkarit

Lopputalven ykköskeskusteluaiheesta lienee suorastaan pakko kirjoittaa. Eipä sillä että olisi mitään muutakaan kirjoitettavaa. Viime sunnuntaina kävin juoksemassa Teivossa 5km juoksukilpailun. 16:35. Reilu minuutti pois ja eräs liiton valmennusryhmien vuoden 2010 valintakriteereistä täyttyy. Hauska nähdä syksyllä valitaanko Huovilat ja Ikoset kuitenkin vanhoilla näytöillä ryhmiin ilmankin rajan alitusta. Onneksi sentään liitossa asetetaan selkeitä rajoja ja sääntöjä.

Teivon viittä kilometriä ei sentään juostu alueen parhaalla radalla vaan vieressä kulkevalla kävelytiellä. Palkintoja pokatessa innokas järjestelijäjehu vielä varmisti että nivelet olivat kohdillaan koitoksen jäljiltä. Olin kuulemma liukunut yhdellä jalalla kävelytien laidasta laitaan jollain kilometritolpalla. Kieltämättä sliksi jalkinevalinta hieman harmitti peilijäätä lipsutellessa, mutta pysyinpä kuitenkin pystyssä. Palkinnoksi sain muuten tiskiharjan ja pääsiäismunan.

Juuri tuo palkinnoistakin huokuva välittömyys ja rennon urheilutapahtuman henki jättivät osanottajalle lämpimän mielen. Jalkaan sai laittaa mitkä kengän vaan. Sai juosta etu- tai takaperin. Sai peesata, vihellellä, hypellä. Ja tuloslista oli äärimmäisen helppo kirjoittaa. Kukaan ei purnannut edes saunan kylmyydestä.

Tiistaina sitten lähdin etuajassa töistä pois ostamaan pitävämpää kenkää paikallisesta urheilutarvikemyymälästä. Hankin VJ:n Supra-hybridikengät. Piikkareita ei enää myyty, koska toreilla liikkui jo huhuja niiden laillisuudesta. Huumepiikkejä jaellaan kyllä kaikille terveyden edistämisen nimissä, mutta 5 milliä kengän pohjassa nousee kynnyskysymykseksi suunnistusurheilussa. Takavuosina monet akillesjänteet pilanneet kilpakengät hävisivät aikanaan markkinoilta kysynnän vähetessä. Oivallisesti tuotevalikoimaansa takaisin oldschool-kenkiin laajentanut VJ saikin nyt mahtavan määrän mainosta uusille kengilleen kun yhtäkkiä kaikki halusivatkin juosta taas piikkareilla. Kaikki mikä on kiellettyä urheilussa täytyy tietenkin olla jotenkin ylivoimaisesti parempaa. Tuskin olisivat piikkarit näin paljon kiinnostaneet jos liitto ei olisi ottanut asiakseen säädellä markkinoita. Tuskin olisi myöskään ketään taas kiinnostaneet Neuvostoaikaiset kuljetusmenetelmät etelänaapurissamme ellei Putin olisi lähettänyt armeijaansa tämän viikon alussa Suomeen kumoamaan historiankirjoitusta.

Eteisen kenkärivin päästä löytyy nyt siis elämäni ensimmäiset kielletyt kengät. Luulempa että joku ilta auringon laskettua vielä uskaltaudun ne jalassa salaa lenkille. Tiomilaan laitan sitten pitemmät piikit ja vien vielä lisäksi naapurimaan luonnon tuhoksi purkillisen koko talven kaapin perukoilla varjeltuja hirvikärpäsiä. Ennen Tiomilaa Suomessa tuskin edes tarjotaan mahdollisuutta päästä kenkimään liiton lajisääntöjä piikkareilla, sen verran paljon lunta talvi on metsiimme jättänyt. Mutta jo Tiomilassa on sitten tietenkin aivan sama onko talvella edes käynyt lenkillä, kunhan vaan jalkapohjissa on piikit ja päässä valoa enemmän kuin muilla.

Trainingslager in Portugal, Teil 1

Onnistunut leiri Portugalissa takana. Se talven ainokainen. Mutta parempi kait yksi hyvä kuin jatkuva reissaaminen nuhapumppuna etelään. Tavoitteina oli tällä kertaa hakea plussa-asteita lämpömittarista, taitoharjoituksia hyväpohjaisissa maastoissa ja ennen kaikkea hyvä tulevaan kilpailukauteen valmistava fyysinen harjoitusjakso ilman ylimääräistä säätämistä ja särmäämistä. Jotakuinkin tuo jopa onnistui. Nykyään on kuitenkin tapana valittaa kaikesta ja kilpailla siitä kuka maalailee negatiivisimmat näkymät tulevaisuuteen, joten yritetään nyt jotain pessimististä.

Kelit olivat liian kuumat kovaan harjoitteluun. +26 ja keväiset siitepölyt laittoivat hengen vinkumaan kovissa harjoituksissa ja polttivat nahan karrelle. Merivesi oli kuitenkin liian kylmää. Maastossa oli paikotellen risuja. Yöharjoituksissa oli pimeää. Pönttö meni tukkoon ja lähikaupan myyjä ei kertaalleen hymyillyt lainkaan. Lihakset eivät reagoineet kovaan harjoitteluun totutulla syväjumilla. Maastopyörän renkaissa oli tuumia yhtä paljon kuin John Holmesilla. Kauhavassa ei osattu tanssia. Seurakaverit yllyttivät harjoitusten välissä iloiseen sosiaaliseen elämään askeettisen mököttämisen sijaan. Yritä nyt siinä sitten urheilla.

Tähän aikaan vuotta on tapana kytätä naapureiden tekemisiä ja testijuoksutuloksia sekä kuulostella huhuja taudeista ja tikeistä. Juokseeko Mäksä Perniöön puolessa tunnissa, pudottaako Haanpää ikääntyvän Huovilan kakkoseen, voittako Martomaa Billnäsissä yli kolmella minuutilla, jonotetaanko Tiomilan ykkösrastille kiven vai kumpareen kyljessä? Kaikki tuo into ja uho ja spekulaatio romahtaa kuukauden päästä. Kaikki on taas kuten ennenkin, Halden voittaa, KR ottaa hylsyn ja Tiomilan järjestelyjä haukutaan ja kaikki lupaa jättää ensi vuoden kisan väliin. Puolet normiviestisatsareista lopettaakin kauden vielä kun suurin osa suomesta on lumen peitossa ja toinen puoli sitkistelee vielä Jukolaan asti. Marraskuussa sitten taas purraan hampaat uudelleen yhteen.

Kauden avaus

Sunnuntaina pääsin taas pitkästä aikaa ripustamaan numerolappua päälleni. Kilpailuna Pirkan Hiihto, matkana lapsellinen puolikas ja tyylinä syntinen haaroittelu. Riippumatta siitä lähteekö numerolapun kanssa voittamaan mestaruuksia vai pelkästään sotkemaan sitä mustikkakeitolla on fiilis ennen starttia kuitenkin taas sitä mitä talven pimeydessä yksin harjoitellessa on odotellut. Kun vetoja tehdessä jalat ovat vieneet ja aivot jäätyneet niin että olisi juossut vaikka ohuemmasta seinästä läpi on suorastaan harmittanut että oikeasti pitäisi juosta kovaa vasta puolen vuoden päästä. Kilpailunälkää ja pätemisentarvetta tyydyttääkseni pyysin aina välillä pikkuveljeä mukaan näihin harjoituksiin. Syksymmällä homma vielä joskus toimikin kun ei tarvinnut jäädä toiseksi.

Kuudennen luokan Parkanon koulujenvälisten mestaruushiihtojen jälkeen olen hiihtänyt kilpaa kahdesti. Hiihto ei vain ollut juttuni. Näpit jäätyi ja suksi ei luistanut. Ennen kaikkea muut meni kovempaa. Niin meni taaskin. Naisetkin puoli tuntia rivakammin. Sählättyäni itseni peruspessimistisesti aivan väärään lähtöriviin en toki lähtölaukauksen jälkeen nähnyt vilaustakaan kenestäkään nopeammasta. Päästyäni oman lähtöryhmän tulpista ohi oli ennen maaliviivaa ohitettavana vielä muutamasata koko matkan uurastajaa. Kaikki kunnioitus heille mutta tunne oli välillä kuin supisuomalaisen valtatien ohituskaistalla. Niilot tuppasivat laittamaan aina kaiken peliin kun itse rimpuilin narukäsillä tasapukkaa ohi pientareelta. Harmitti ettei ollut tullut tehtyä alle edes sadassosaa Auklandin vuotuisesta tasatyöntöharjoittelusta. Suksi oli sentään letkojen liukkain. Siitä kiitos Petrin tärpäteille. Lunta oli ladulla enemmän kuin hiekkaa. Jossain paikoin sammalta ja risuja vielä luntakin enemmän. Mutta samapa tuo, hyvä fiilis siitä kuitenkin tulee kun saa räkä poskella urheilla suuren väkijoukon mukana ja kauniisti tarjoillaan vartin välein lämpimät juomat suoraan kouraan ja siitä rinnuksille. Mieluummin tuota tekee kuin katselee miesten viittäkymppiä telkkarista. Että me miehet osaammekin tehdä kilpahiihdosta tylsää, naiset sentään vielä edes yrittää.