Kolme virhettä

EM-katsastukset on käyty. Omat suoritukset oli sitä luokkaa että niillä ei ole asiaa kisalippuun. Jokaisella matkalla tuli tehtyä vähintään yksi senkokoinen pummi, että jälkikäteen jossittelemalla yhdenkin näistä välttäminen olisi nostanut sijoitusta riman oikealle puolelle. Mutta jälkiviisaus ja selittely lienee nyt turhaa. Joku sanoo että olisi pitänyt priorisoida tietylle matkalle, toinen viisas olisi harjoitellut oikeaa maastotyyppiä ja kolmas hakenut apua yläkerrasta. Talven aikana keskityin fysiikkapuolen hiomiseen sellaiselle tasolle että hyvän suorituksen jälkeen voisi kiipeillä palkintokorokkeelle päivästä riippumatta, mutta rehellisesti sanoen fysiikkakaan ei ollut Silja-Rasteilla ja Finnspringissä sillä tasolla mitä sen piti kevään aikaisempien kisojen ja valmistautumisen perusteella olla. Turun sprintissä juoksu rullasi taas helposti ja kovaa, vaikka edellisestä sprinttisuunnistusharjoituksesta taisi olla aikaa yhdeksän kuukautta ja koko talvi tuli vauhtia haettua metsän puolelta. Kertoneeko tuo sitten jotain syntymässä ja vuosien varrella kroppaan tarttuneista ominaisuuksista joille ei tällä iällä enää liikaa voi. Keplottelin talven läpi terveenä ja ilman rasitusvammoja joten joku jälkiviisas voisi sanoa että olin turhan varovainen kun en laittanut itseäni niille limiteille joilla urheilija ei tervettä päivää näe.

Helpointa (ja turhinta) suoritusta on ruotia kuitenkin virheiden kautta niin pitkään kun virheellä höystettyjä rastivälejä on vähemmän kuin onnistuneita. Silja-Rasteilla taisi tuo olla liki fifti-sixti. Kakkosrastilla samaistin yhden kiven avokallionnokassa väärin 100m ennen rastia ja sitten miestä vietiin puolitoista minuuttia kumpareelta toiselle. Virheen jälkeen koko loppumatka oli kiire, joten suorituksenhallinta oli tässä vaiheessa kautta vielä kaikkea muuta kuin paketissa. 30-vuotta viisautta ja vanhuutta tuli samaisena päivänä täyteen ja sunnuntaiaamuna purin pettymystäni pohjalaiseen tyyliin reilun 30 kilometrin lenkillä keväisessä maastossa. Luntakin oli reilut 30 senttiä.

Viikolla tein kovan harjoituksen hiekkatiellä ja Finnspring-aamuna kroppa tuntui kutakuinkin valmiilta pitkään kisaan. Alkumatkasta käskin hiukan itseäni juoksemaan ettei touhu menisi turhaksi varomiseksi ja suunnistuskin sujui perhosille asti niin hyvin että virhesekunnit oli laskettavissa yhden käden sormin. Sijoituskin oli vielä palkintokorokkeen puolella. Pitkällä perhosella eteen luikahti Huovilan paita ja jotenkin molemmat taisimme sotkea suorituksen viimeistään pitkän perhosen pitkällä välillä jossa vuoroveto tarkoitti sitä että vuorotellen vedimme toisemme päin metsiä.

Vapun sprinttikisan olin merkinnyt kalenteriini huomiotussilla jo kevään kilpailukalenteria suunnitellessa. En vienyt valmistautumista mitenkään äärimmille vaan vilkaisin puolessa tunnissa vanhan kartan ja ilmakuvat, mikä oli sekin vähintäänkin tarpeeksi. Nykyiset lajisäännöthän jopa kieltää maastosta ja kartasta kilpailussa hyödyntävän ennakkotiedon hankkimisen. Vanhasta kokemuksesta osaan omalla kohdalla viedä tuon ennakkospekulaatio-osaston helposti yli ja kun ratamestarin kohdallakin oli tällä kertaa onnistuttu niin ettei tuolla ennakkovalmistautumisella ollut mitään merkitystä, tuli kisasta onnistunut yhtä virhettä lukuun ottamatta. Tienylitksen jälkeen kalliolle noustessa yritin laittaa käyrät ja kivet ojennukseen ja kaarsin väärälle jyrkänteelle kun pienellä peilaamisella takana olevasta talosta olisi rasti löytynyt 100% varmuudella. Jälkikäteen analyseeraamalla havaitsin olleeni myös hiukan lammas 8-rastin aidanylityksessä ja ysirastin otossa jossa olisi pitänyt laittaa kroppaa likoon ja istutuksia nurin kun kerran oli lupa kartan mukaan. Viime kauden kukkapenkkipelleilyjen jälkeen takaraivossa jäyti kuitenkin koko ajan pelko siitä että joka ikinen ihminen kisa-alueella on vihollisena tarkkailemassa etten tallaa väärää kohtaa. Nyt kiersin sitten kaikki sallitutkin aidat ja jyrkänteet ja tiheiköt kun olisi pitänyt rymistellä suoraviivaisemmin. 

Viime kesänä kävin vakuutusyhtiön kanssa mielenkiintoisen vuoropuhelun siitä kuka loppuviimeksi vastaa kilpailusuorituksen aikana aiheutetusta tuhosta ja on korvausvelvollinen. Lopputulemaksi tuli että urheilija on kuitenkin aina vastuussa törmäilystään autoihin ja ihmisiin vaikka järjestäjä liikennettä ja yleisöä ohjaisikin. Luulisin että sama koskee myös puutarhoihin aiheutettuja tuhoja riippumatta siitä onko kartantekijä sallinut omasta puolestaan näiden kohteiden läpäisemisen. Hyvällä ratasuunnittelulla oli Turun katsastuskisassa nämä jossittelut onnistuttu välttämään, mutta toukokuun Suomen kilpailukalenteria katsellessa ei voi muuta kuin pelonsekaisin tuntein odotella milloin me suunnistajat pilaamme maineemme rehteinä metsien miehinä lopullisesti kun sprinttikilpailuja juostaan jo lähes joka ilta ja liian usein ne aiheuttavat harmia. Mielestäni tällä osastolla laatu korvaisi määrän ja liitto voisi rajoittaa tämän lajityypin kilpailujen määrän vuodessa vaikka viiteen. Saataisiin laatua kisoihin ja harjoitukset pysyisivät harjoituksina. Rankilistalle voisi sitten laskea yhden sprinttikisan. Niin hauskaa ja kehittävää tämä nopeatempoinen sprinttisuunnitus kun onkaan niin moni kilpailunjärjestäjä astuu suohon kuvitellessaan säästävänsä järjestelyissä ja kartanteon kuluissa järjestäessään sprinttikisaa perinteisen kilpailun sijaan ja tuloksena on paha mieli kisajäjärjestäjille ja osanottajille ja pahimmassa tapauksessa myös alueella asuville tavallisille puutarhanhoitajille.

Homma jatkuu ja viikonloppuna on vuorossa Tiomila. Siellä odottaa 3. osuus. Talven aikana yötreenejä on alla reilut kolmekymmentä, joten olo kauden ensimmäiseen suurviestiin lähtiessä on hyvä, vaikkei tuossakaan kisassa palkintoja jaeta hyvän ennakkovalmistautumisen perusteella. Tiomilan jälkeen seuraavat tärkeät startit on vasta kesäkuun puolella jolloin matkavalinnassa ja siihen tähtäävässä harjoittelussa tulee olemaan jo priorisointia koska koko kolmen lajin paketti yhdessä viikonlopussa on liikaa vaikka toukokuun harjoittelisikin hullun lailla.

Kevätyönviesti

Pääsiäisviikonlopusta ehti pyykit hädintuskin kuivaksi kun taas mentiin lounaisrannikolle. Männäviikolle tulikin neljänä perättäisenä iltana yösuunnistustreeniä ja huipennuksena vielä kevätyönviesti. Olosuhteet Tampereella ovat vielä kaikkea muuta kuin kesäiset, mutta saariston rantakallioilla sulaa sentään jo riitti. Kevätleirit on nyt leireilty ja tällä viikolla alkaa kisakausi todenteolla kun isot pyssyt laskeutuvat Sveitisin leireiltä Silja-Rasteille. Plus 2 ja räntäsadetta lupaa Paimioon ensi viikonlopulle mikä on myös oma suosikkikeli. Pieni yöllä satanut lumikerros saattaa vielä pienentää omia kertoimia. Heikkohermoisille ja muulle suurelle yleisölle on sentään tarjolla taas gps-seurantaa suoraan kotisohvalle.

Oma valmius Tiomilaan alkaa olla nyt sillä mallilla mitä se voi olla. Viimeisen viikon hätäreeneillä on yleensä ollut vain negatiivista vaikutusta suoritukseen joten viime viikot voin keskittyä fysiikan hiomiseen ja palautumiseen. Toiveina on että lämpömittari pysyisi vapun jälkeen sen verran korkealla että kompassin neula ei jäädy.

Kevätyönviesti on viime vuosina niittänyt mainetta vuoden viihdyttävimpänä gps-seurantana jossa mässäillään suunnistusvirheillä kuin väkivallalla amerikkalaiselokuvissa. Tämäkään vuosi ei tuottanut siihen poikkeusta. Nouskin viesti kulki mainiosti kun Mikko rullasi loppusuoralla jaMMusta ohi ja toi joukkueen kärjessä puomille. Tero ja Antti näyttivät seuraavilla osuukislla että uusi nuorempi sukupolvikin pystyy vielä yösuunnistamaan vaikka ovatkin joutuneet vanhaa kansaa enemmän niittämään salibandymailoja tieltään urheiluharrastuksen mahdollistamiseksi. Muuten tuloslistalla pomppi esiin sen verran paljon uusia nimiä, että täytyy tunnustaa tulleensa lopullisesti vanhaksi. Vehkalahti ja Vaajakoski jyräsivät kärkisijoille dinosauruslinjalla, mutta omaan silmään pisti eritoten HS:n juniorijoukkueen roikkuminen kärjen mukana pitkälle yöhön.

TuMe:n ja VeVe:n kanssa lähdimme metsään yhtämatkaa. Ennakko-odotuksina oli hidasta ja vaativaa yösuunnistusta höystettynä tutuilla kevätyösäksätyksillä joissa pitää keskittyä tiukasti että löytää kaikki rastiympyrät kartalta ja juoksee rataa enimmäkseen oikeaan suuntaan. Ykköselle möngimme tiheikössä hölkkävauhtia ja kuviorajan jälkeen katosimme kaikki omille teillemme. Kirosanat raikasivat kuitenkin sen verran läheltä pöpeliköstä että leimasimme reilun minuutin päästä taas kolmisin ykkösellä. Dinski katosi kakkosella omille teilleen ja jatkoimme Jussin kanssa ensimmäiseen tienylitykseen peräkanaa tiheikössä hissutellen.

Seuraavan pellonylityksen jälkeen Dinski liittyi lyhyemmällä hajonnalla takaisin letkaan ja kylmä tuntui jo luuytimisissä. Teki mieli juosta kovempaa, mutta järki sanoi että yksin suunnistus yskisi pienipiirteisissä rinteissä sen verran enemmän että takkiin tulisi. Olin siis tullut vanhaksi ja laiskaksi viestisuunnistajaksi ja tiedostin sen itsekin. GPS-yleisö kotisohvalla odotti hyökkäyksiä eikä tylsää keskialueen sumputtamista. Matkan aikana vaihdoimme ajatuksia kohtuullisen paljon myös ääneen vaikkei sentään koodeja tullut huudeltua. Rastiliput olivat yleensä sen verran piilossa että kaverin emitin kolahdus kuului metrin päästä ennenkuin heijastin tuli huomattua.

20 rastilla vedin letkan nätisti väärälle hajonnalle ja Dinski kiitti ja otti leiman. Parisataa metriä myöhemmin mies ryski jostain sivuryteiköstä takaisin letkaan. 21 rastilla oli ennakkotieto ettei kukaan ollut poiminut sitä vielä puhtaasti. LakasJammu selvitti loppuverkassaan suu vaahdoten jostain polusta ja kivestä ja lähtösuunnasta joten olin mäen laella enemmän kuin skarppina. 45 sek pummi kuitenkin. 23 ja 24 rasteille ajauduin vastentahtoisesti letkan kärkeen. Puut kasvoivat tässä maastonosassa tiheästi ja kaikkea muuta kuin vertikaalissa suunnassa, joten viimeisellä välillä ajauduin puita väistellessä tahattomasti niin lähelle tietä että loikkasin kiertovalinnalle. Fiksusti suoraan rastilta toteutettuna tuo olisi voinut ollakin nopeampi, mutta nyt piti tyytyä nelossijaan. Hyvää suunnistusviihdettä tarjosi kevätyö siis myös itse maastossakin koettuna.

Tulokset

Kevätklassikoiden aika

Suunnituskausi käynnistyy Suomessa perinteisillä kevätklassikoilla. Billnäsin pika on niistä tutusti ensimmäinen ja Isotonic huipentaa tämän keväisen rupeaman. Billnäsissä intoa on perinteisesti kuin varsoilla kevätlaitumella, ensi kertaa kun päästään talven jälkeen metsään kisaamaan.

Muutaman vuoden tauon jälkeen pääsin mukaan pitkäperjantaina Billnäsin pikaan. Ratamestari arpoi vielä viikolla säidenhaltijan suunnitelmia mutta päättyi muuttamaan kisan yhteislähdöksi. Hyvä niin. Saatiin tasapuolinen kilpailu. Puolet matkasta juostiin tällä kertaa 20cm hangessa ja taivaalta vihmoi räntää mikä nostatti tunnelmaa.

Kisaa edeltävänä iltana kävin ensi kertaa kartan kanssa maastossa sitten Härmän tammikuisen yösuunnistuksen jolloin pakkasta oli liki 20 pallia. Homma toimi viimeistelyssä kuitenkin taas aivan kuten ennen. Hyvässä ja pahassa. Selkärankaan juurtuneita toimintamalleja ei onneksi unohda mutta ei toisaalta pääse enää juuri muuttamaankaan kovin helpolla.

Alkumatka meni tutun tahmaisesti. Kärki viiletti horisontissa ja itse koitin perässä jäljillä sen mitä pääsin. Kovempaa en päässyt. Toisten perhosten jälkeen vauhti tasaantui ja meni pikkuhiljaa kyttäilyksi. 19-rastilla Olli-Markus otti leiman väärältä lipulta ja päätin nostaa hiukan vauhtia kun pääsin letkan keulaan. Lopussa oli vielä matkan ainut reitinvalinta missä suon yli heilahtamalla oli selkeästi nopein. Ura lumessa oli sopivan kapea ja hartiat leveät joten muut pysyivät takana maaliviivalle asti.

Pääsiäisenvietto jatkui seurakavereiden kanssa tutuissa Billnäsin Ruukin maisemissa. Perjantain kisan jälkeen lihakset olivat oudokseltaan maastossa juoksusta sen verran hakatun oloiset että ratkaisu kotisuomeen jäämisestä tuntui fiksummalta kuin viikon hiipuva leiri Pohjanlahden toisella puolen. Ja mämmi on tietysti myös hyvä syy viettää pääsiäinen Suomessa.

Kevyen lauantain jälkeen kalusto tuntui taas kohtuullisen palautuneelta seuraavassa koitoksessa, Raseborgin normaalimatkalla. 11,2km ja nilkkahanki ei kuulosta ensialkuun tervejärkiseltä, mutta kun pakkanen oli yön aikana laskenut kymmeneen oli hanki melko kantavaa siellä missä lunta vielä oli jäljellä. Toimivuutensa osoitti myös lämpösukkien uusi generaatio joka vanhanaikasen neopreenisukan sijasta tuntui mukavalta ja säilyi paitsi kuivana niin myös lämpimänä. Kisa sujui hyvin 14. rastin lähtöä ja 19. rastin ottoa lukuunottamatta mihin tärvääntyi 20 sek ja voitto. Kaikenkaikkiaan pääsiäinen jäi omalta osalta plussan puolelle vaikka lämpömittari jotain muuta näyttikin. Kunto tuntuu nyt hyvältä ja kellokin tykkää. Valmentajan kanssa jupistessa olin mielestäni valmis kilpailuihin jo kuukauden päivät sitten ja nyt vihdoin irti päästessä juoksu kulki maastossa vaikka harjoituksissa en ollut maastoon vielä päässytkän. Tai ehkä se kulki juurikin sen takia.