Kuutisen viikkoa sitten Kolin raunalla aamulenkkiä kingertäessäni hahmottelin mielessäni harjoitusrunkoa syksyn SM-kilpailujen varalle. Ajattelin tuollaisen 1000km juoksumäärän sellaiseksi sopivaksi raamiksi fyysiselle tekemiselle jottei nyt enää itse kilpailuviikolla tarvitsisi murehtia mihin suuntaan jalkaterät sojottaa sohvalla makoillessa, kattoa ajattelin lähinnä. Ja sen verran paljon päätin noista kilometreistä juosta metsän puolella kartan kanssa jottei enää itse kilpailuissa tarvitsisi huoletia tuon taivaallista myöskään ajattelusektorilla. Play-nappulasta vaan tuttu automaatiolevy päälle ja näkökentän suurimpia puita väistellen eteenpäin. Jossain vaiheessa harjoitusohjelmaani toteuttaessani lisäsin tuohon vielä suorituksen loppuun etusormen noston omaisen tuuletuksen kilpailun maaliviivalle. Ajattelin tuollaista yksinkertaista sapluunaa siis.
Kuuteen viikkoon juoksin harjoituskilometrien väliin tartanilla kelloa vastaan noteeraukset 15:50 ja 9:07. Pari kertaa kisasin myös suunnistuksessa. Huippuliigan 5. ja 8. sija jatkoivat myös samaa tasapaksua keväästä asti jatkunutta sarjaa. AM-kisoissa voitin niukasti Anjalan Arin, tällä sektorilla sentään selkeää kehitystä minkä voinee kuitenkin pistää jo Arin ikävuosien piikkiin. Fiilis oli harjoitellessa sitä parempi mitä enemmän ja kovemmin juoksin. Vauhdissa raja tuntui etenkin radalla tulevan kuitenkin aina hieman liian nopeasti vastaan, minkä asetin runsaiden harjoituskilometrien piikkiin. Ratakisoista jäi kuitenkin olo että näitä voisi lisätä ohjelmistoon enemmänkin. Huippuliiga-formaatin kilpailuilla ei mielestäni kehitetä juuri mitään niitä ominaisuuksia mitä kansainvälisissä kilpailuissa menestykseen taikka omaan kehitykseen suunnistajana vaaditaan. Ehkä peesaustaitoa, mutta eipä tuostakaan taidosta ole protesteista huolimatta mitään hyötyä ilman perässäjuoksuun vaadittavaa fysiikkaa.
Perisuomalaiseen tapaanhan selitellään aina tappion ja epäonnistumisen jälkeen että töitä on ainakin tehty. Kansa ei toki tykkää vaikka laukaukset jääkiekon Ruotsi-ottelussa olisivat 40-1 jos Ruotsi kuitenkin voittaa 1-0. Kilometrejä huhkiessani kuitenkin löysin taas kerran iloa myös tästä tavoitteiden eteen tehtävästä perusduunista ja päättömästä vaikkaläpiharmaankiven-meiningistä, ettei ensi viikonloppunakaan varmasti tule marssittua kilpailukeskuksesta yhtä apealla mielellä kuin Nummisen Teppo asteli pukukoppiin Torinon olympiafinaalin jälkeen vaikka itsellä jäisikin plaketinkulmat pyöristämättä mitaliksi. Sen verran kuitenkin pidin kilpailulliset tavoitteet mielessä että lipsuin hyvillä mielin muutaman kymmenen kilometriä alaspäin tuhannesta kilometristä. Tuntui välillä jopa kohtuuttomalta kiriä kiinni lepopäivän aiheuttamaa 23 kilometrin koloa seuraavana päivänä Aitovuoren eteläosan ikikuusikoissa. Loppusyksyn ajattelin nautiskella kilpailemisesta ja analysoida sitten taas syvällisemmin Smålandskavlenin paluulautalla Ekin ja Sepin kanssa otsikon lain pykäliä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti