Kolme virhettä

EM-katsastukset on käyty. Omat suoritukset oli sitä luokkaa että niillä ei ole asiaa kisalippuun. Jokaisella matkalla tuli tehtyä vähintään yksi senkokoinen pummi, että jälkikäteen jossittelemalla yhdenkin näistä välttäminen olisi nostanut sijoitusta riman oikealle puolelle. Mutta jälkiviisaus ja selittely lienee nyt turhaa. Joku sanoo että olisi pitänyt priorisoida tietylle matkalle, toinen viisas olisi harjoitellut oikeaa maastotyyppiä ja kolmas hakenut apua yläkerrasta. Talven aikana keskityin fysiikkapuolen hiomiseen sellaiselle tasolle että hyvän suorituksen jälkeen voisi kiipeillä palkintokorokkeelle päivästä riippumatta, mutta rehellisesti sanoen fysiikkakaan ei ollut Silja-Rasteilla ja Finnspringissä sillä tasolla mitä sen piti kevään aikaisempien kisojen ja valmistautumisen perusteella olla. Turun sprintissä juoksu rullasi taas helposti ja kovaa, vaikka edellisestä sprinttisuunnistusharjoituksesta taisi olla aikaa yhdeksän kuukautta ja koko talvi tuli vauhtia haettua metsän puolelta. Kertoneeko tuo sitten jotain syntymässä ja vuosien varrella kroppaan tarttuneista ominaisuuksista joille ei tällä iällä enää liikaa voi. Keplottelin talven läpi terveenä ja ilman rasitusvammoja joten joku jälkiviisas voisi sanoa että olin turhan varovainen kun en laittanut itseäni niille limiteille joilla urheilija ei tervettä päivää näe.

Helpointa (ja turhinta) suoritusta on ruotia kuitenkin virheiden kautta niin pitkään kun virheellä höystettyjä rastivälejä on vähemmän kuin onnistuneita. Silja-Rasteilla taisi tuo olla liki fifti-sixti. Kakkosrastilla samaistin yhden kiven avokallionnokassa väärin 100m ennen rastia ja sitten miestä vietiin puolitoista minuuttia kumpareelta toiselle. Virheen jälkeen koko loppumatka oli kiire, joten suorituksenhallinta oli tässä vaiheessa kautta vielä kaikkea muuta kuin paketissa. 30-vuotta viisautta ja vanhuutta tuli samaisena päivänä täyteen ja sunnuntaiaamuna purin pettymystäni pohjalaiseen tyyliin reilun 30 kilometrin lenkillä keväisessä maastossa. Luntakin oli reilut 30 senttiä.

Viikolla tein kovan harjoituksen hiekkatiellä ja Finnspring-aamuna kroppa tuntui kutakuinkin valmiilta pitkään kisaan. Alkumatkasta käskin hiukan itseäni juoksemaan ettei touhu menisi turhaksi varomiseksi ja suunnistuskin sujui perhosille asti niin hyvin että virhesekunnit oli laskettavissa yhden käden sormin. Sijoituskin oli vielä palkintokorokkeen puolella. Pitkällä perhosella eteen luikahti Huovilan paita ja jotenkin molemmat taisimme sotkea suorituksen viimeistään pitkän perhosen pitkällä välillä jossa vuoroveto tarkoitti sitä että vuorotellen vedimme toisemme päin metsiä.

Vapun sprinttikisan olin merkinnyt kalenteriini huomiotussilla jo kevään kilpailukalenteria suunnitellessa. En vienyt valmistautumista mitenkään äärimmille vaan vilkaisin puolessa tunnissa vanhan kartan ja ilmakuvat, mikä oli sekin vähintäänkin tarpeeksi. Nykyiset lajisäännöthän jopa kieltää maastosta ja kartasta kilpailussa hyödyntävän ennakkotiedon hankkimisen. Vanhasta kokemuksesta osaan omalla kohdalla viedä tuon ennakkospekulaatio-osaston helposti yli ja kun ratamestarin kohdallakin oli tällä kertaa onnistuttu niin ettei tuolla ennakkovalmistautumisella ollut mitään merkitystä, tuli kisasta onnistunut yhtä virhettä lukuun ottamatta. Tienylitksen jälkeen kalliolle noustessa yritin laittaa käyrät ja kivet ojennukseen ja kaarsin väärälle jyrkänteelle kun pienellä peilaamisella takana olevasta talosta olisi rasti löytynyt 100% varmuudella. Jälkikäteen analyseeraamalla havaitsin olleeni myös hiukan lammas 8-rastin aidanylityksessä ja ysirastin otossa jossa olisi pitänyt laittaa kroppaa likoon ja istutuksia nurin kun kerran oli lupa kartan mukaan. Viime kauden kukkapenkkipelleilyjen jälkeen takaraivossa jäyti kuitenkin koko ajan pelko siitä että joka ikinen ihminen kisa-alueella on vihollisena tarkkailemassa etten tallaa väärää kohtaa. Nyt kiersin sitten kaikki sallitutkin aidat ja jyrkänteet ja tiheiköt kun olisi pitänyt rymistellä suoraviivaisemmin. 

Viime kesänä kävin vakuutusyhtiön kanssa mielenkiintoisen vuoropuhelun siitä kuka loppuviimeksi vastaa kilpailusuorituksen aikana aiheutetusta tuhosta ja on korvausvelvollinen. Lopputulemaksi tuli että urheilija on kuitenkin aina vastuussa törmäilystään autoihin ja ihmisiin vaikka järjestäjä liikennettä ja yleisöä ohjaisikin. Luulisin että sama koskee myös puutarhoihin aiheutettuja tuhoja riippumatta siitä onko kartantekijä sallinut omasta puolestaan näiden kohteiden läpäisemisen. Hyvällä ratasuunnittelulla oli Turun katsastuskisassa nämä jossittelut onnistuttu välttämään, mutta toukokuun Suomen kilpailukalenteria katsellessa ei voi muuta kuin pelonsekaisin tuntein odotella milloin me suunnistajat pilaamme maineemme rehteinä metsien miehinä lopullisesti kun sprinttikilpailuja juostaan jo lähes joka ilta ja liian usein ne aiheuttavat harmia. Mielestäni tällä osastolla laatu korvaisi määrän ja liitto voisi rajoittaa tämän lajityypin kilpailujen määrän vuodessa vaikka viiteen. Saataisiin laatua kisoihin ja harjoitukset pysyisivät harjoituksina. Rankilistalle voisi sitten laskea yhden sprinttikisan. Niin hauskaa ja kehittävää tämä nopeatempoinen sprinttisuunnitus kun onkaan niin moni kilpailunjärjestäjä astuu suohon kuvitellessaan säästävänsä järjestelyissä ja kartanteon kuluissa järjestäessään sprinttikisaa perinteisen kilpailun sijaan ja tuloksena on paha mieli kisajäjärjestäjille ja osanottajille ja pahimmassa tapauksessa myös alueella asuville tavallisille puutarhanhoitajille.

Homma jatkuu ja viikonloppuna on vuorossa Tiomila. Siellä odottaa 3. osuus. Talven aikana yötreenejä on alla reilut kolmekymmentä, joten olo kauden ensimmäiseen suurviestiin lähtiessä on hyvä, vaikkei tuossakaan kisassa palkintoja jaeta hyvän ennakkovalmistautumisen perusteella. Tiomilan jälkeen seuraavat tärkeät startit on vasta kesäkuun puolella jolloin matkavalinnassa ja siihen tähtäävässä harjoittelussa tulee olemaan jo priorisointia koska koko kolmen lajin paketti yhdessä viikonlopussa on liikaa vaikka toukokuun harjoittelisikin hullun lailla.