Kuumimman sprinttikauden kesken leireilin Nouskin kanssa Virolahdella menneen viikonlopun. Että olikin hauskaa. Ei yhtään kukkapenkkiä, hylkäysehdotusta tai edes kiellettyä aluetta. Yhtä lepoa aivoille siis hektisen arjen ja vielä hektisempien sprinttikisojen välillä.
Suomalainen kesäyö, pieni tihkusade, kello kääntymässä hieman yli puolenyön, kartalla vihreä läiskä, kukaan ei kiellä menemästä mutta palaute tulee kyllä minuutin kahlaamisen jälkeen ettei vihreään kannata mennä. Ei tarvita kreppinauhaa tai valvontaa.
Viikonlopun sprinttiuutiset Suomesta ja Norjasta kertoo taas jotain muuta. Hylkäyksiä ja purnauksia, tulkinnanvaraisia värejä ja silmät kipeänä tihrustamista. Mentiinkö sprinttien kanssa jo liian pitkälle? Eikö tuon pitänyt olla alunperin se muoto suunnistuksessa jossa suunnistustehtävät suoritetaan kovassa vauhdissa. Haastetta radoille piti saada reitinvalinnoista, ei siitä miten kukin karttaa tulkitsee ja millä puolella istutusta rasti on. Kyllä suunnistuksesta saa haastavaa kun vauhti on kova vaikka ei aivan sokkeloon rataa vietäisikään.
Ensi viikonloppuna SM-sprintti näyttänee jo paljolti suuntaa omalle loppukaudelle. Liialliset odotukset pidän tarkoituksella matalalla ja mielen avoimena. Mieluummin kaavin salpalinjan jämiä yöllisen suonylityksen jäljiltä korvalehden takaa kuin pureksin broileripastaa abc:llä pettyneenä sprintin karttaan tai järjestelyihin. Omaan fyysiseen vireeseen saa olla pettynyt jos tuloslista niin näyttää, sen vireen ja nopean päättelykyvyn mittaamiseenhan nämä sprintit nimenomaan kehitettiin. Stressinsietoa voi kyllä harjoitella tällä hetkellä kyllin arkielämässäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti