Harvemmin on tullut päivitettyä tätä blogia viime aikoina. Edellisen jutun loppuun olisin voinut lisätä vielä Julma-Juhaa mukaillen: "...puoli vuotta meni näin." Syksyn pimeydessä harjoitussuunnitelmia rustaillessa minulle oli kuitenkin tällä kertaa varsin selvää etten halua rikkoa hyvää talven harjoitusjaksoa turhalla reissaamisella ja leireilyllä. Kerran olenkin sitten tänä talvena käynyt Smålandskavlenin jälkeen Tampereen eteläpuolella. Eksyin silloin hiukan sunnuntain pitkällä lenkillä.
Viime talvina on maajoukkueen kanssa maailmaa kiertäessä tullut usein oleiltua pitkälti toista kuukautta leirivuorokausina ulkomailla ennen kauden alkua ja rikkonaisen talven harjoitusjakson myötä sitten kärsittyä jos jonkinmoisista hermostollisista ja aineenvaihdunnallisista ja lihasperäisistä vaivoista. Suomeksi sanottuna en ole siis ollut hyvässä kunnossa. Nyt kokokonstein ainakin terveys on säilynyt kiitettävän hyvänä, kuntokin varmaan siinä sivussa säilynyt. Ellei jopa kohentunut. Varsin vähän sitä olen muita vastaan kisaillen talven aikana kokeillut. Kellonkin hukkasin jossain vaiheessa mutta löysin pölyttyneiden sohvatyynyjen välistä. Sen verran ehdin jo huomata pelkästä auringosta aikaa katsellessani että enää helmikuussa ei voi pitkälle lenkille lähteä aamuhämärissä ja tummua pikkuhiljaa päivän myötä maantien laitaan. Mies tuppaa tummumaan tätänykyä aikaisemmin.
MM-hiihtojakin olen katsellut minkä olen ehtinyt. Niin kova kiire on nykyään kuulemma ihmisillä ettei edes 30km kisaa voi laittaa väliaikalähdöllä. Kaikki pitää saada ohi nopeasti. On rintit ja paririntit ja lyhyet ja pitkät ja erikoispitkät yheislähdöt. Yhdistetyssä vielä pari ylimääräistä kisaa jotta jokainen lajin harrastaja maailmassa voisi joka vuosi saada mitalin MM-kisoista. Siis jokainen paitsi Koivuranta. Ja kaikki kisat ratkeaa samalla tavoin samoilla viimeisillä sadoilla metreillä saman miehen voittoon. Onneksi 30:llä Northug ratkaisi jo edellisessä nousussa ettei mene yksitoikkoiseksi. Ja kukaan ei tykkää nykysysteemistä, ei urheilijat, ei katsojat, ei edes Jari Porttila. Jutut pitää keksiä suksivoiteista kun urheilijat eivät enää ehdi kaupungille välipäivän iltana mokailemaan. Hiihtourheilussa kun ei enää nykyformaatilla ole muuta uutisoitavaa kuin sijoitus, nimi ja aika.
Onneksi suunnistuksessa kaikki on toisin. Vain kahdet arvokisat vuodessa ja välissä aina mielenkiintoisia kotimaisia kohokohtia huippuliigoineen. Ja onneksi urheilija voi äänestää jaloillaan jos ne vain ovat tarpeeksi nopeat. Siihen olen talven harjoittelulla tähdännyt. Penkkiurheilija kun ei voi äänestää kuin kaukosäätimellä ja marisemalla nimettömänä internetin keskustelupalstoilla.
